perjantai 31. lokakuuta 2014

Valon kaipuu

Nyt se iski. Haikeus. Kesä tosiaan meni, ja illat viime viikonlopun kellojensiirtämisen jälkeen pimenevät ennätysvauhtia. Pimeys tulee jo tosi aikaisin. Olen tällä viikolla monena päivänä kävellyt töiden jälkeen suoraan meren rantaan ihailemaan auringon viimeisiä säteitä aivan kuin yrittäisin imeä ne kaikki itseeni.


Haikeus on päällimmäinen tunne, kun kesän valoisuus on vielä tuoreessa muistissa. Kokemuksesta tiedän, että pian sitä on kuitenkin enää vaikea edes kuvitella, sitten kun peräkkäin on sattunut tarpeeksi monta sateen kyllästämää harmaan mustaa päivää. Silloin nämä kesän valokuvat tuntuvat vähän ihmeellisiltä. Oliko tuollaista joskus?

Munkan ranta kesällä

Vihreää väriloistoa Kruunuvuorenrannassa

Lampi Niemenmäessä loppukesästä

Valon väheneminen aiheuttaa minussa aina makeanhimon lisääntymisen. Siihen ei todellakaan auta kesän herkkukuvien katselu.

Kesällä Hollannissa

Pitää nyt vaan olla liiemmin muistelematta kesää ja go with the flow, niin pimeyteen taas tottuu. Onneksi on tulossa paljon mukavia tapahtumia, joihin keskittyä tulevina kuukausina. Jouluunkaan ei ole enää kuin alle kaksi kuukautta!

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Kaupunkiretkellä

Pidin tänään vapaapäivän. En ollut suunnitellut itselleni mitään erityistä tekemistä, joten kun taivaalla häikäisi aurinko pitkästä aikaa, sain aamupäivällä päähänpiston lähteä kävelemään Villa Elfvikille Espooseen. Laajalahden rannan lähellä sijaitsevalta luontotalolta lähtee erilaisia luontopolkuja ja rannalla on muutamia lintutorneja. Olin koko kesän menossa käymään siellä, mutta sopivaa tilaisuutta ei tullutkaan. Nyt idea putkahti jostain mieleeni ja lähdin sen enempää suunnittelematta kävelemään.

Munkkiniemestä Villa Elfvikiin on matkaa vajaa viisi kilometriä. Vaikka oli pilvetöntä ja yllättävän lämmintä, meren rannassa kävi kova tuuli. Tuuli oli niin kova, että aallot heittivät silloin tällöin vettä Munkan rannan ponttoonisillalle. Hetken epäröityäni päätin tästä huolimatta uskaltaa, kun olin jo sinne asti tullut. Selvisinkin lähes kuivin jaloin melkein loppuun asti kunnes loppumetreillä tuli niin iso aalto, että koko vasen kylkeni kastui. Onneksi talvitakkini piti yllättävän hyvin vettä ja pisarat farkuilta kuivuivat nopeasti tuulessa. Kuivasin silmälasit kaulahuiviin, ravistelin pisarat ja jatkoin matkaa.

Kääntyessäni Ville Vallgrenin tielle olin iloinen kun olin hoksannut ottaa aurinkolasit mukaan. Aurinko nimittäin paistoi matalalta ja suoraan silmiini. Oli myös hauska päästä testaamaan vasta alennusmyynnistä hankittuja aurinkolasejani. Ne sattuvat olemaan ensimmäiset oikeilla voimakkuuksilla varustetut aurinkolasini ja oli mukavaa, ettei tarvinnut odotella kuukausia ennen kuin pääsin testaamaan niitä.

Ruukinrannasta löysin makeita huviloita merinäköalalla ja niitä ihastellessa kävelymatka taittui vauhdilla. En ollut sen tarkemmin tutkinut Villa Elfvikin sijaintia kartalta, mutta opaskyltit veivät sujuvasti perille. Sen sijaan luontopolkuja en tullut löytäneeksi. Oletin, että niihin olisi viittoja kävelytieltä, mutta jonkin matkaa sitä käveltyäni totesin, että siellä niitä ei ainakaan ollut. Jatkoin kuitenkin kävelemistä ja päädyin jonkin vilkkaan tien varteen (Kehä I, jälkeenpäin kartasta katsottuna). Olin jo hiukan uupunut reippailuistani, joten menin lähimmälle bussipysäkille istumaan.


Kauaa ei tarvinnut odotella, kun seutubussi jo tulikin. Hyppäsin kyytiin ja sain uuden ex tempore -idean: bussi meni Huopalahteen, jossa päätin jäädä pois ja kävellä Etelä-Haagan läpi. Olin suunnitellut käyväni joskus tutustumassa seutuun tarkemmin, sillä alue on jäänyt vähän vieraaksi. Miksei siis nyt kun aurinkokin vielä paistoi. Kävelyretkeni jälkeen hyppäsin kympin ratikkaan ja suuntasin kotiin.

Tämä bussin vietäväksi asettuminen nosti muistoistani pintaan erään kesäpäivän, jolloin ystäväni L:n kanssa Turussa asuessamme kävimme tämän tyylisen keskustelun:
- Tiiätkö, mitä Kakskerran saarella on?
- En, en oo koskaan käynyt siellä.
- Mennäänkö kattomaan?
- Joo, mennään vaan.
Hyppäsimme Turun torilta bussiin (saarelle pääsee siis siltoja pitkin) ja bussikuskin ihmetykseksi varmistimme vielä häneltä, että samalla bussilla pääsee myös varmasti takaisinkin kaupunkiin. Kyllä pääsi emmekä joutuneet jäämään Kakskerran golfklubille yöksi. Reissu kesti lähes pari tuntia ja arvatkaa mitä Kakskerrassa oli. Metsää. Ja se golfklubi. Ilmeisesti myös järvi ja kirkko, joita emme nähneet bussista. Mutta hauskaa oli.


Haluaisin tehdä tällaisia kaupunkiretkiä enemmän, mutta ne vaativat omanlaisensa mielentilan. Samaan aikaan ei voi ajatella, että kotona pitäisi pestä pyykkiä tai huomenna pitää mennä töihin. Yhdistänkin ne jotenkin pelkästään kesään, joten oli yllätys, että tein tällaisen retken tänään. Siinä tietysti edesauttoi auringonpaiste ja se, ettei missään vaiheessa tullut kylmä.

Kaikesta reippailusta tuli huutava nälkä ja kotona tein itselleni Valion reseptillä sienipannaripiirasta. Se osoittautui hauskaksi piirakan ja pannukakun välimuodoksi! Pohjassa käytettiin kananmunia, crème fraîchea, maitoa ja vehnäjauhoja, mikä on tervetullut vaihtelu rasvaisille piirakkapohjille. Täytteessä käytin sieninä herkkutatteja pakasteesta ja lisäsin reseptiin sinihomejuustoa. Täytteitä voisi varioida loputtomiin kuten tavallisessa piirakassakin. Konsepti toimi oikein hyvin!

maanantai 27. lokakuuta 2014

Kui pal gagguu sää söit? (Päivä Turussa)

Eräänä perjantaipäivänä onnistuin yhden päivän aikana vierailemaan seitsemässä turkulaisessa vatsantäyttämössä. Se oli rankka päivä se (ja seuraavan viikon tiukasta dieetistä ei sitten sen enempää). Mutta minkäs teet, kun näitä uusia paikkoja poksahtelee Turkuun kuin sieniä sateella ja vierailuni Turussa ovat hälyttävästi vähentyneet.

Rautatieasemalta keskustaan kävellessäni kohtasin jo ensimmäisen käyntikohteeni: Gaggui Kaffelan. Olen lukenut siitä monista blogeista ja kuullut ystävien puheissa viittauksia siihen, joten nyt oli jo korkea aika käydä kokemassa paikka itse. Yhdet ovat ihastelleet kahvilan lautasia, toiset ihmetelleet pieniä kakkupalasia ja kolmannet huumaantuneet tavallani kahvilan teksteissä käytettyyn turun murteeseen. Kuitissa luki: "Kui pal gagguu sää söit?" Kakku ja tee olivat hyviä ja sisustus trendikkään omaperäinen.


Cafe Carré
Muutamaa tuntia myöhemmin etsiydyin lounaalle Tårgetiin. Se on niin ikään uudehko ravintola ja sijaitsee Vähätorilla entisen Jokin ja entisen Roccan tiloissa. Tila on täynnä jänniä sopukoita ja vanhoja rakenteita. Joko talo on vanha ja ehtinyt nähdä näillä Turun syntysijoilla jos jonkinmoista elämää tai sitten se on erityisen onnistuneesti remontoitu sellaiseksi. Lounas toimi buffet-periaatteella ja täytti tarkoituksensa loistavasti. Hinta-laatusuhdekin oli kohdallaan, sillä lounas maksoi vain sen tavallisen 9,70 €.

Jälkiruoan jätin Tårgetissa väliin (vaikka sekin kuului hintaan), sillä jatkoin matkaani viereiseen Cafe Carré'hen. Totesin, että siitä olisi varmasti tullut uusi kantapaikkani mikäli asuisin edelleen Turussa. Kahvila oli sisustukseltaan sympaattisen kotoinen ja tee tuotiin isossa kannussa. Siellä olisi vierähtänyt helposti tunti tai kaksi, mutta minulla oli jo hoppu eteenpäin.


Kävelin jokirantaa pitkin ja kävin katsomassa valmistunutta Penninsiltaa. Lopputulos oli kaunis ja kekseliäs silta, jonka kaiteissa oli käytetty paksua lasia. Silta on vain jalankulkijoiden käytössä ja se on matala, joten se istuu maisemaan ihan kohtuullisesti. Hauskaa sillassa oli se, että siitä ei tehty tikkusuoraa vaan silta tekee luoteispäässään pienen kaarteen.


Löysin Turusta jonkin verran myös uusia kauppoja kuten White Maisonin Eerikinkatu 9:stä. Ostin sieltä suloisia valkoisia "pitsihattuja" hillopurkeille. Ihanan elävältä Turun torilta kävin ostamassa mukaan uskomattoman mehukkaita ahvenanmaalaisia päärynöitä. Iltapäivällä, kun jalkoja alkoi väsyttää, suunnistin Cafe Artiin. Sinne on edelleen pakko päästä jokaisella Turun vierailulla. Nyt tosin Cafe Carré on noussut vahvaksi kilpailijaksi...

Kahvittelun jälkeen oli vielä vuorossa muutamia mukavia Turun paikkoja, kunnes totaaliuupuneena palasin hotellille valmistautumaan iltaan.

Suosikkini koko maailman viinibaareista, Viinille, jää usein Turun reissuillani käymättä, sillä sille ei yleensä löydy sopivaa ajankohtaa. Nyt onnistuin änkeämään senkin tähän palapeliini eikä matkaseuralaistani E:tä ollut vaikea puhua mukaan. Yhdessä kiittelimme sitä, että Viinille ei ole sisustukseltaan trendikkäimmästä päästä, sillä silloin sieltä olisi mahdoton saada ikinä pöytää. Nytkin suurin osa pöydistä oli koko ajan varattuja. Käsittämättömän laaja viinilista aiheuttaa aina valinnan vaikeutta. Nyt tein päätöksen itselleni helpoksi ja tilasin gewürztramineria, jota harvasta paikasta saa laseittain. Sen lisäksi halusin kokeilla jotain uutta jälkiruokaviiniä. En enää muista mitä se oli. Hyvää oli ainakin. :)

Viinille

Illaksi olimme saaneet pöydän Tintåsta, jossa E:n kanssa tapasimme vanhan opiskeluaikaisen kaverin T:n. Söimme yhdessä pinchoja alkupalaksi. Yllätyksekseni löysin Tintånkin viinilistalta gewürztramineria laseittain, joten jatkoin sillä linjalla, vaikka hyvin harvoin juon nykyään valkoviiniä. Pääruoaksi valitsin teriyakilohta.


Tintå on tunnelmaltaan loistava perjantai-illan paikka. Bistromainen meininki ja ihmisten hälinä täyttää ravintolan katosta lattiaan. Emme olleet nähneet toisiamme pitkään aikaan, joten kuulumisia vaihtaessamme aika lensi ja olimme vähän kuin omassa intensiivisessä kuplassamme. Oli mahdottoman hauska ilta, joten kun pöytävarauksemme aika kului loppuun, siirryimme läheiseen Di Treviin Aurakadulle juomaan vielä lasilliset.

Väsymys alkoi kuitenkin jo tuntua meillä, jotka olimme periaatteessa lomailleet koko päivän. T, joka oli paahtanut päivän töissä, oli vielä ihan täynnä energiaa... Tunsin itseni vanhaksi mutta onnekkaaksi kun myöhemmin kömmin vällyjen alle.

Di Trevi
Di Trevi


















Turku-päivä oli pulkassa.

torstai 23. lokakuuta 2014

Ensilumi

Tuntuu, että syksyn ihana osuus vilahtaa ohi aina hirveän nopeasti. Hyvä, että ehtii edes huomata puiden väriloiston, kun seuraavaksi lehdet ovatkin jo pudonneet maahan. Tänä vuonna syyskuulle jatkuneet lämpimät ilmat lyhensivät entisestään lyhyttä syksyä ja nyt on saanut pukea päälle jo talvitakin. Tänään satoi Helsinkiin ensilumi!

Kävin viime lauantaina kävelyllä kahden maissa ja hämmästelin sitä, että maa oli kuurassa. Kylmän yön jälkeen ei siis ollut tullut niin lämpimiä auringon säteitä, että ne olisivat sulattaneet maan pinnan. Silloin se tuntui ihmeelliseltä, mutta tämän päivän lumen perusteella voi todeta, että siihen saa nyt vaan tottua.

Vasta viikkoa aikaisemmin Munkkiniemen puistotie alkoi saada kauniin keltaisen lehtipeitteen vanhojen tietä reunustavien lehmusten oksilta (kuva alla). Alkuviikosta valtaosa lehdistä oli pudonnut puista ja samainen puistotie oli yksi iso kurainen lehtimössö. Käsiä paleli ilman hanskoja ja puistotietä kävelevä äiti yritti selittää raivoavalle pikkuihmiselle miksi pitää laittaa pipo päähän.

Kaksi viikkoa sitten

Tänään

Talvi on jälleen askeleen lähempänä.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Macun maut

Nyt syksyllä on tullut brunsseiltua paljon vähemmän kuin kesällä, joten kun E ehdotti Macun uuden brunssin testaamista, tartuin iloisesti tarjoukseen.

Crowne Plaza -hotellin yhteydessä Manskulla sijaitseva Macu on tyylikäs ympäristö sunnuntaibrunssille. Myös brunssivalikoiman esillepanossa oli nähty vaivaa, mista tuli mukavan spesiaali fiilis. Macuun voisi hyvin mennä vaikka juhlabrunssille! Mutta hyvin se soveltui ihan tavalliseenkin brunssiin. Suuressa ravintolasalissa oli käytetty tehokkaasti hyväksi erilaisia tilanjakajia ja tilassa oli rauhallinen tunnelma. Olipa siellä myös DJ soittamassa sopivaa sunnuntaibrunssimusiikkia.

En yleensä kuvaa lautasiani brunsseilla siitä yksinkertaisesta syystä, että onnistun aina tunkemaan lautaseni niin täyteen kaikkia herkkuja, ettei niistä yksinkertaisesti saa nättejä kuvia. Macussa ruoat olivat sen verran kuvauksellisia, että minäkään en onnistunut sitä pilaamaan.


Välimerelliseen brunssiin sisältyi alkuruoka-, pääruoka- ja jälkiruokapöytä. Erityisesti alkupalat olivat oivallisia: katkarapuja, erilaisia salaatteja, juustoja, lohta, foccaciaa... Nam! Niistä tulikin vatsa sen verran täyteen, että pääruokia maistelin vähemmän. Alkuruokaan kuului myös munakasvalikoima, josta sai tilata yhden haluamansa suoraan keittiöstä. Siihen käytettiin hauskoja pöydistä löytyviä pöytänumerokäyntikortteja. Plussaa brunssi sai haudutetusta teestä (valikoimassa tällä kertaa oli mustaa, vihreää ja rooibos-teetä) ja rauhallisesta tunnelmasta.

Brunssi oli hinnaltaan 25 euroa (proseccon kanssa 29 €) ja mielestäni se oli ihan kohtuullinen hinta, sillä tästä tuli vatsa niin täyteen, ettei juuri muuta sinä päivänä tarvinnut. Toimiva kokonaisuus!

maanantai 13. lokakuuta 2014

Varför Paris?

Miksi Pariisi, meillähän on Turku!
Vietin aivan ihanan pidennetyn viikonlopun Turussa! Sinne on tullut valtava määrä uusia ravintoloita ja kahviloita, mikä teki reissusta myös aika rankan.

Pelästyin, että putoan pian kokonaan Turun ravintolaskenestä, joten saavutin ehkä henkilökohtaisen ennätykseni vierailemalla yhden päivän aikana yhteensä kahdeksassa kahvilassa, viinibaarissa ja ravintolassa. Niistä lisää myöhemmin.

Muistin taas miten yksinkertaista elämä voi parhaimmillaan olla.

Huomasin stadilaistuneeni. Varasin puoli tuntia kävelymatkaan hotellilta hierojalle, kun matkaan todellisuudessa meni noin seitsemän minuuttia. Ostin ohikulkumatkalla torilta ahvenanmaalaisia mehukkaita päärynöitä. Tuijotin tuomiokirkon huippua ja mietin, että kyllä se Eiffel-tornista menee. Hyvinkin.

Vähän satoi, niin kuin Turussa "aina", mutta sunnuntaina taivas oli sininen ja aurinko kultasi ruskaiset jokivarren puut.

 
 

tiistai 7. lokakuuta 2014

Tallinnassa

Vietin päivän Tallinnassa muutamia viikkoja sitten. Vanhojen suosikkikauppojeni lisäksi (kenkäkauppa Vivian Vau, sisustuskaupat Tali ja Deko sekä tee- ja kahvikauppa Kohveri) löysin viimein tieni myös Ivo Nikkolon vanhan kaupungin vaatekauppaan, jonka alakerrassa on outlet. Puoti sijaitsee Suur-Karjan ja Vana-Postin kulmassa. Olen monesti ihaillut Ivo Nikkolon vaatteiden klassisuutta ja naisellisuutta. Tykkään siitä, että niissä on mielenkiintoisia jujuja ja rohkeita värejä. Tällä kertaa ostin vain yhden mustan T-paidan, mutta tämä liike tulee jatkossa kuulumaan listalleni jokaisella Tallinnan reissulla. Myös Krunnipea Butiik oli uusi ihastuttava löytö!

Ostosten lomassa kiipesin ensimmäistä kertaa Toompean mäelle. Rahukohtu-kujan päässä oli näköalatasanne, jolta näki yli vanhan kaupungin aina merelle asti.


Toompean mäellä oli muutenkin kaunista ja erilainen tunnelma kuin vilkkaassa alapuolelle aukeavassa vanhassa kaupungissa.


Laskeuduin alas muurin eteläpuolta ja kohtasin matkallani Toompean mäen kaakkoiskulmassa Neitsitornin. Se on torni, joka on ollut pystyssä keskiajalta lähtien ja lienee yksi vanhimpia osia vanhassa kaupungissa. Nykyään tornissa on kaksi kahvilaa. Kello näytti sopivasti teehetkelle (oikeasti mielestäni ei ole olemassakaan teehetkelle sopimatonta ajankohtaa)! Kiipesin ensimmäisen näkemäni tornin kahvilaan. Ylös vei todella jyrkät ja korkeat porrasaskelmat, joten kun selvisin herkullisen toscapiirakan ja haudutetun teekupillisen jälkeen alas, en enää jaksanut tutkia tuota varsinaista museokahvilaa, joka epäilemättä olisi kyllä näkemisen arvoinen. Jäipähän jotain ensikertaankin!

Neitsitorn on siis valokuvassa tuo lasitetun julkisivun omaava nelikulmainen torni. Jos ymmärsin oikein, siellä on jonkinlainen näyttely tornin historiasta sekä kahvila.

Itse kiipesin tähän alla olevassa kuvassa olevaan torniin, jonka porraskäytävää mahtui etenemään ihmisiä vain yhteen suuntaan kerrallaan. Teen juominen tornin kapealla käytävällä oli hauska elämys.



Vaikka oli lämmin ilma (ja pieni ylämäki Toompean mäelle lämmitti kävelijää entisestään), oli ilmassa jo syksyn tuntua. Puiston vanhat jykevät puut olivat luopuneet jo muutamista lehdistään.

Paluumatkalla laivalla oli edessä vaikeita päätöksiä, sillä halusin ostaa uutta hajuvettä. Olen käyttänyt Escadan tuoksuja viimeiset 13 vuotta, mutta tuntui, että nyt voisi olla hyvä ajankohta vaihtaa merkkiä. Löysinkin uudelle Escadalle hyvän kilpailijan, ja poistuin kaupasta miettimään asiaa (saan allergiaoireita, jos viivyn liian pitkään voimakkaiden tuoksujen ympäröimänä).

Päädyin kuljeskelemaan laivalla ympäriinsä haistellen vuorotellen molempia ranteitani yrittäen tehdä päätöstä, kunnes havahduin siihen, että sen täytyi näyttää aika älyvapaalle. Tein nopean päätöksen, ja marssin kauppaan ostamaan, yllätys yllätys, Escadan Joyful-tuoksun. Escada-perinne siis jatkuu edelleen, vaikka Joyful-tuoksu onkin minulle uusi.
 

lauantai 4. lokakuuta 2014

Kahvilat - mikä ihana keksintö!

Olen kesän jälkeen lueskellut Katja Tikan, Leea Lappalaisen ja Anu Järvisen laatimaa tietopakettia Helsingin kahvilakulttuurista. Viime vuonna julkaistu Kahvintuoksuinen Helsinki -kirja ei ole mikään kevyt selailuteos vaan 154 sivua täyttä tavaraa alusta loppuun.


Kirjassa esitellään 22 Helsingin legendaarisinta kahvilaa, joista kahta ei enää ole olemassa. Erityisen mielenkiintoista oli lukea kuvausta vuonna 1934 avatusta The English Tea-Roomista, joka sijaitsi Unioninkadun ja Esplanadin kulmassa. Voi, kunpa aikamatkustus olisi mahdollista!

Kolmetoista kirjassa mainituista kahviloista olivat minulle ennestään tuttuja paikkoja, niiden joukossa esimerkiksi Sininen huvila, Kluuvikadun Fazer ja Villipuutarha. Seitsemän uutta paikkaa pistin itselleni mieleen. Yhden niistä, Cafe Jugendin, kävin jo tänä syksynä katsastamassa. Siellä vanha maailma holvikaarineen ja freskoineen kohtasi modernin Aschanin kahvilan. Tyylikästä!

Huvilan kahvila (joka muuten on kokonaan gluteeniton kahvila), Lauttasaaren Mutteri sekä Gaudeamus Kirja & Kahvi ovat listallani seuraavina. Suomenlinnan Piper ja Korkeasaaren Pukki jäänevät ensi kesään. Sen sijaan Yliopiston päärakennuksen ruokala-kahvilan taidan jättää väliin sen pitkästä historiasta huolimatta.

Pidimme edellisen lukupiiritapaamisemme yhdessä kirjan kahviloista, Cafe Aallossa. Kahvilassa on nykypäivänä muualla harvinainen pöytiintarjoilu ja arvokas tunnelma. Rakennuksen on suunnitellut Alvar Aalto kuten myös kahvilan huonekalut. Marmoripintaiset pöydät ja mustat nahkaistuimet on varta vasten piirretty kahvilakäyttöön ja Cafe Aallolla on yksinoikeus Alvar Aalto -säätiöltä käyttää niitä. (Joukossa on myös Jacobsenin muurahaistuoleja.) Aalto-yhteyksistä johtuen tämä on ehkä Suomen kansainvälisesti tunnetuin kahvila.


Cafe Aallosta saa ihanaa sitruunamarenkipiirakkaa! Join sen seurana kupillisen lempeää oikein haudutettua valkoista teetä, joka oli maustettu vaniljalla.

Kirjan alussa oli mielenkiintoinen johdanto Suomen kahvilakulttuurin kehittymiseen alkaen 1700-luvulta. Myös historiallisten kahviloiden kohdalla tuli aimo annos yleissivistystä! Erityisesti mieleen jäi se, että kahviloilla oli oma roolinsa naisten liikkumavapauden kasvamisessa ja 1900-luvun alkupuolella Cafe Ekbergillä oli naisille varattu oma erillinen salonki. Naisten ei ollut soveliasta mennä yksin ravintoloihin, mutta kahvilaan saattoi pistäytyä. Niin ja enpä muuten tiennyt, että Cafe Ursulan kahvilatoiminnan tuotto lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen!

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Passion for Passio

Helsinki on saanut piristävän ravintolauutuuden viitisen kuukautta sitten Kalevankadulle. Kyseessä on ravintola nimeltä Passio. Ravintola mainittiin Mondo-lehden panimoravintoloita käsittelevässä jutussa (Passion oluet tuodaan savonlinnalaisesta panimoravintola Huvilasta) ja vaikka en oluita juokaan, ajattelin, että kyseessä saattaisi olla kokeilemisen arvoinen paikka.

Ja olihan se. Lista oli aika suppea mutta harvinaisen monipuolinen. Ilolla kiinnitin huomiota siihen, että menu sisälsi kasvisvaihtoehtoja, jotka olivat tarkkaan mietittyjä. Niihin oli selvästi panostettu samalla tavalla kuin muihinkin annoksiin, mitä ei valitettavasti voi sanoa kaikista ravintoloista. Seurueeni kanssa päädyimme ottamaan kolmen ruokalajin yllätysmenun, joka oli hyvä valinta. Aluksi saimme suussa sulavaa lohta herkullisten lisukkeiden kanssa.


Pääruoaksi yllätysmenu sisälsi tällä kertaa mureaa ja maukasta porsasta kantarellien ja perunapyreen kanssa.


Ennen oikeaa jälkiruokaa saimme kokin tervehdykseksi ahvenanmaalaista pannukakkua. Pidän kokeista, jotka lähettävät jälkiruokatervehdyksiä. Pisteet kotiin!


Oikea jälkiruokamme oli suklaakakkua kirsikkakompotilla. Nam!


Annokset olivat suhteellisen pieniä kuten tämän tyyppisissä ravintoloissa on tapana, mutta kolmesta ruokalajista + kahdesta kokin tervehdyksestä tulin itse ihan riittävän täyteen. Voi olla, että joku urheilijanuorukainen jäisi nälkäiseksi, mutta ravintolassa on tarjolla myös viiden ruokalajin menu.

Ravintolassa oli rento tunnelma ja pidin tarjoilijattaremme rennon suorapuheisesta tyylistä. Täällä oli helppo olla! Salin lamput oli tehty isoista vanhoista viinipulloista poistamalla niistä pohjat, mikä oli hauska yksityiskohta. Täällä tulee varmasti käytyä uudestaankin!