maanantai 30. elokuuta 2010

Gulassikeiton poristessa liedellä

Gulassikeitto porisi liedellä kyllä eilen, jolloin aloin tätä kirjoittamaan, mutta se sopii otsikoksi tänäänkin, kun syön sitä samaista keittoa... Joka on muuten todella hyvää, vaikka itse sanonkin!

Tällä kertaa haluan kiinnittää huomionne sellaiseen musiikilliseen pläjäykseen kuin Vanessa Paradiksen uuteen biisiin: (klikkaa auki linkistä) Vanessa Paradis: Il y a  Muistatko Vanessan 80- ja 90-luvuilta? Huippumalli, joka lauloi Lenny Kravitzin biisit Be my babe ja Sunday Monday, ja joka nai 2000-luvulle tultaessa Johnny Deppin, muutti Etelä-Ranskaan, pyöräytti muutaman muksun ja konsertoi nyt omaksi huviksi? (Tiedän, aika ikävä elämä ja kohtalo ylipäänsä... Johnny Depp on niin ällöttävä!) Tämä biisi on ranskaksi. En vieläkään oikeasti tiedä mistä se kertoo, mutta se kuulostaa ihanalta! Il y a vastaa englannin there is -rakennetta eli "on olemassa". Tässä on myös mystisen mielenkiintoinen musiikkivideo, jonka näin maaliskuussa 2010, kun olimme siskoni kanssa viikonloppureissulla Pariisissa. Pikkuruisessa hotellihuoneessamme maahanmuuttaja-alueella oli kattoon ruuvattu telkkari (lattialle se ei olisi mahtunut), josta kuuntelimme musiikkia jalkoja lepuuttaessamme. Tämä biisi jäi päähän soimaan ja soimaan ja soimaan niin, että oli pakko etsiä Charles de Gaullen -lentokentältä musiikkikaupasta kyseinen CD.

Kävin tässä taannoin tukemassa Tiimarin tämän kvartaalin tulosta. Tarkoitus oli vain ostaa muutama pahvi, mutta eihän se ikinä siihen jää. Tällä kertaa mukaan tarttui myös kauniita ruskeasävytteisiä pikkuruisia helmiä, joista tein itselleni ranne- ja kaulakorut. Niistä tuli aikas nätit ja olenkin niitä pitänyt viime päivinä aina kun asu on ollut sopiva. :) Kaulakorussa on tosin taas mitä omituisempi lukko-säätö, mutta onneksi se jää pitkien hiusten taakse piiloon! Olen siis täysin itseoppinut. Joku kurssi voisi tehdä ihan hyvää... Mutta onpa tuo käsillä tekeminen palkitsevaa!

 
Moni tietääkin, että olen intohimoinen hillojen tekijä. Se on ehdottomasti yksi alkusyksyn mukavimmista ja tunnelmallisimmista puuhista. Vaikka nykyään, kun marjat maksavat mitä maksavat, taitaisi tulla halvemmaksi ja huomattavasti helpommaksi ostaa ne hillot ihan vaan lähikaupasta, niin mielestäni hiloamisen liittyy sellaista ihanaa vanhanaikaisuutta ja tunnelmaa, ettei sitä vaan voi jättää väliin. Eikä mistään saa karviaisista tehtyjä hilloja! Tänä vuonna tein mausteista mansikkahilloa, johon tuli kanelia, neilikkaa ja kardemummaa, mansikka-kirsikkahilloa sekä mansikka-karviaishilloa. Lopuksi keksin vielä kokeilla maustetun viinietikan reseptiä: vadelmalla ja rosmariinilla maustettua shampanjaviinietikkaa, jota voi käyttää esim. salaattikastikkeena tai marinadien pohjana. Se on vielä tekeytymässä, joten en osaa sanoa millaista siitä tuli.

 

Loppuun täytyy vielä kertoa yhdestä suloisesta tapahtumasta, kun blogin nimi kerran on Kivoi Jutui Petran maailmassa. Työkaveriani kosittiin muutama viikko sitten hyvin romanttisella tavalla (mies polvillaan, ruusunterälehtiä, vaahtokarkkeja ja berliininmunkkeja jne.) ja sai mieheltään väliaikaisen sormuksen käyttöön siksi aikaa kunnes pari ehtii hankkia oikeat sormukset. Tuo väliaikainen sormus on pinkki Bambi -sormus, kooltaan 3x4cm, jota tuleva morsian nyt uskollisesti käyttää. Mikään ei ole aiheuttanut yhtä paljon hyvää tuulta ja positiivisuutta ympärilleen palavereissa viime päivinä kuin piinkova asiantuntija jakkupuvussa tulkitsemassa lakitekstiä Bambi-sormus sormessaan. Ihania asioita tapahtuu!

Kauniita ajatuksia lukijoilleni!

lauantai 21. elokuuta 2010

Pieni pala perjantaita

Vielä on pieni pala perjantaita jäljellä, kymmenisen minuuttia tarkalleen ottaen. Kiitos kaikille täällä ja facebookissa kommentoineille kannustavista sanoista! Mukavaa, että blogini sai näin hienon vastaanoton.

Unohdin eilen kirjoittaa toisesta minua bloggaamaan inspiroineesta kokemuksesta. Katsoin loppulomasta nimittäin Julie & Julia -elokuvan, jolta en odottanut paljoa, mutta joka lopulta olikin ajatuksia herättävä. Susanna-sisko ainakin on nähnyt samaisen leffan, onko joku muu? Se kertoo tavallaan kahta eri aikaan eläneen ihmisen tarinaa päällekäin. Toisaalla on Julia 50-luvulla, myöhemmin kuuluisaksi tullut kokki, ja nykypäivässä on amerikkalainen nuori nainen, Julie, joka haastaa itsensä kokeilemaan vuodessa Julian julkaiseman keittokirjan kaikki reseptit. Ja kirjoittamaan kokeilustaan blogin! Meryl Streepin loistavasti esittämä Julia ei ollut minulle sympatioita herättävä hahmo, mutta Julie oli sitten sitäkin enemmän. Hänen ajoittain päämäärätön elämänsä sai uutta ryhtiä (tai epätoivoa...) suuresta urakasta. Yksi legendaarinen elokuvarepliikki Julielta:
- You konw what I love about cooking?
- What's that?
- I love that after a day when nothing's sure, and when I say nothing I mean nothing, you can come home and absolutely know that if you add egg yolks to chocolate, sugar and milk, it will get thick. It's such a comfort!
Ja tämä on niin totta! Se on todella yksi suuri syy, miksi pidän kokkaamisesta ja leipomisesta: on olemassa monia ruokalajeja, joissa ei vaan voi epäonnistua mikäli seuraa orjallisesti ohjetta, ja se on lohduttavaa. On asioita, joissa onnituu varmasti. Ja sitten on niitä asioita, joissa epäonnistuu melko varmasti, vaikka kuinka seuraisi ohjeita.:D Monelle tällaisia ovat modeemin tai digiboksin asentaminen... Itse sain tänään melkoisen onnistumisen tunteen, kun sain ihan itse ensimmäistä kertaa päivitettyä töissä kaksi tietojärjestelmää uuteen versioon kirjallisia ohjeita seuraamalla. Silti parasta oli, kun toimittajan helpdeskistä myönnettiin, kun yhdestä ongelmasta soitin sinne, että ohjeessa on tuossa kohtaa VIRHE! En voinut olla huudahtamatta: "Hei, jee!" :D Olin jo nimittäin alkanut epäillä sisälukutaitoani ja ymmärryskykyäni.

Oletteko ikinä toteuttaneet reseptiä, jossa on jälkeenpäin ajateltuna täytynyt olla virhe? Muistan yhden porkkanakakun kuorrutuksen, joka oli aivan liian löysää ollakseen oikein valmistettua. Yrittäessäni saada sitä jäykemmäksi, lisäsin muistaakseni loputtomasti tomusokeria, eikä se lopulta edes juurikaan auttanut. Kuorrutus valui reunoja pitkin lautaselle. Se oli hyvin omituinen resepti.

Mukavaa viikonloppua! Itse nautin kovasti, kun voi kolmen kuukauden jälkeen vetää jälleen villasukat jalkaan.

torstai 19. elokuuta 2010

Torstain turinoita

Nyt ihan ensiksi, kun luet tätä blogia, niin pistä toiselle välilehdelle soimaan hyvänmielen biisi: Carole King: Where you lead (I will follow) joka oli myös Gilmore Girls -TV-sarjan tunnari. Aivan ihana! Sekä biisi että sarja. :) Sarja tuli vuosia sitten ykköseltä ja katsoin sitä ensin videoilta pikkusiskoni sängyllä lapsuudenkodissani, sitten jäin totaalisesti koukkuun ja aloin itsekin seuraamaan uusia jaksoja. Sarja kertoi äidistä, tyttärestä ja heidän elämästään amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Sarjan äitiä Lorelaita näytellyt Lauren Graham tuli tunnetuksi ihailtavan nopeasta puheestaan ja käsikirjoitus oli täynnä nokkelia repliikkejä. Jos, ystäväni, haluatte tutustua sarjaan, voin lainata sarjan tuotantokausia. Niitä on seitsemän ja omistan ne KAIKKI! :D

Saan edelleen kolmen vuoden jälkeen kerran pari viikossa selittää kysyjille miten oikein jaksan työmatkaani. Sitä on vaikea selittää ja toistuvista kyselyistä päätellen en ole sitä pystynytkään tyhjentävästi selittämään. :) Mutta tiedättekö sen tunteen, kun palaa työpäivän, illanvieton tai matkan jälkeen kotiin, kääntyy kotikadulle ja näkee tutun maiseman? Minulle voimaannuttava maisema on tämä juhannuspäivänä kuvaamani kotikadun maisema. Usein, kun kurvaan pyörällä aseman suunnasta ja näen tämän, tekee mieli huokaista: " Kotona!"


Sain tänään junassa luettua loppuun seuraavan lukipiiri-kirjamme Joel Haahtelan Perhoskerääjän, joka oli vaihteeksi harvinaisen virkistävää ja jollain tapaa erilaista luettavaa. Kirjassa nuori mies saa perinnön mieheltä, josta hän ei ole koskaan kuullutkaan. Hän lähtee tutkimaan perintöään ja löytää villiintyneen puutarhan ja talon, jossa on valtava perhoskokoelma. Arvoitus askarruttaa nuorta miestä ja sen selvittäminen vie hänet Keski-Eurooppaan ja pitkälle menneisyyteen.

En ole aikaisemmin lukenut Haahtelan kirjoja, joten yllätyin kuinka kaunista suomea hän kirjoittaa.
Anna piti tauon kertomuksessaan. Hän näytti äkisti liikuttuneen, hänen silmistään valui kyyneleitä, ja nyt sade oli alkanut uudestaan, se jatkui ulkona taukoamattomana virtana. Anna kilisteli lusikalla teekuppiaan. Ikkuna oli raollaan, ja sisään tuli viileää ilmaa, sateentuoksua ja pisaroita. Pöydän yläpuolella oleva lamppu heilui hiljaa. Se keinui äänettömästi edestakaisin, tuoli natisi Annan alla, ja hän tarttui käteeni, puristi sitä lujaa, niin kuin ei haluaisi koskaan päästä irti, niin kuin olisin ollut viimeinen ihminen maailmassa.
Voin melkein kuvitella mielessäni tuon edellä kuvatun tilanteen, teekupin, keittiönpöydän ja avonaisen ikkunan. Paikoitellen kerronta oli niin hienovaraista, että piti oikein palata takaisin ja kerrata, mitä tuossa kohdin oikeasti tapahtuu. :) Tarinakin oli mielenkiintoinen ja juoni piti hyvin otteessaan.

Muutama viikko sitten innostuin pitkästä aikaa askartelemaan kortteja ja vaikkei lopputulos vastannutkaan visiotani (jälleen kerran), luulen, että sain aikaan ehkä jotain vielä parempaa. Ja mikä parasta, sain viimein käytettyä muutamia kuviopapereita, joita niin innokkaasti hamstraan! (On niitä kyllä edelleen aikas paljon...)


Nuo kauniit vanhanajan kuvat löysin sattumalta kesällä Suomikierroksella Varkautelaisesta sisustusliikkeestä Kauppa 21:stä, jolla on muuten myös oma verkkokauppa http://www.kauppa21.com/. Se oli ikävä kyllä rahat-pois-petralta-kauppa, mutta sain onneksi hillittyä itseni. Reissussa mukana ollut kaverini kyllä sanoi yhdessä vaiheessa menevänsä ulos odottamaan, mistä voi päätellä, että pieni tovi siellä kului aikaa.

Loppuun vielä yksi kuva korupöydästäni, joka on mielestäni niin kovasti kaunis. Itse pöytä ja piianpeili ovat äitini nuoruudesta. Tuo kerrosvati oli kesäinen löytö Indiskasta ja sopii mielestäni tuohon hyvin. Rannekorut siinä ovat suorastaan herkullisia!


Nautinnollisia pimeneviä iltoja lukijoilleni!

torstai 12. elokuuta 2010

Tervetuloa Petran blogiin!

Iski yllättävä uusi tarve perustaa oma blogi, ja sitä olen nyt hautonut juhannuksesta saakka... Joten Olkaa hyvät, toivottavasti viihdytte seurassani! Meinasin nimetä blogin Les Belles Choses (ra. Kauniit asiat), mutta totesin, että näin turkulaisittain Kivoi jutui kuvaa sisältöä paremmin ja toimii myös puheissa luontevammin.