Meni jo!

Aurinko kävi meitä pääkaupunkilaisia ilahduttamassa muutaman päivän ajan. Tiistaina valoilmiö tuntui niin erikoiselta, että lähdin töistä paria tuntia aikaisemmin ja menin kävelylle Töölönlahden rantaan. Nollakelissä ei ole mitään muuta vikaa kuin se, että lähes aina on pilvistä. Näistä harvinaisista hetkistä täytyy siis osata ottaa kaikki ilo irti!

Sain viime viikolla ensimmäisen kosketusnäyttöisen puhelimeni, Samsungin Galaxy S4 minin ja menneiden päivien illat ovatkin menneet puhelimeen tutustuessa. Kaikenlaista kummallista on tullut vastaan. En aluksi esimerkiksi osannut vastata puhelimeeni. Meni monta päivää ja kolme missattua puhelinsoittoa ennen kuin hoksasin, että vastaaminen ja herätyskellon sammuttaminen eivät suinkaan onnistu tökkäämällä vihreää kuvaa vaan sormea täytyy liu'uttaa sen kohdalla. En kovin usein saa puhelinsoittoja, joten opin tämän vasta neljäntenä päivänä. :)

S4 on hirmuisen kätevä, vähän liiankin, sillä nyt kaikki liikenevät tyhjät hetket menevät netin syövereissä ja osa siitä on täysin tarpeetonta surffausta. Raitiovaunussa ei enää tule luettua Talouselämää tai Kuukausiliitettä vaan kulutettua aikaa Facebookissa. Tästä muutoksesta en välttämättä pidä. Kohta alkavat lehdet kasautua!

Jännitin vähän kosketusnäyttöä, mutta olen onneksi oppinut tosi nopeasti kirjoittamaan näppäimistöllä (heti kun sain sen karmean ennakoivan tekstinsyötön pois päältä). Eihän se yhtä kätevää ole: perinteisellä näppiksellä pystyin kirjoittamaan ilman, että katsoin kirjaimia. Mutta eiköhän se vauhtikin tästä vielä kasva, kun sormet oppivat.

Eniten kosketusnäyttöpuhelimessa odotin kameran tuomia mahdollisuuksia. Onkin mahtavaa, että nyt kamera on aina mukana! Viikonloppuna Tallinnassa tajusin kuitenkin, että ei tuo mobiilikamera silti korvaa pokkarikameraa (ainakaan tämä Samsungin). Kännykällä on yllättävän hankala saada tarkkoja kuvia ja maisemakuvat eivät mielestäni ole yhtä hyviä kuin pokkarilla otetut. Toki lähikuvat ja erityisesti ruokakuvat onnistuvat paremmin ja siihen tämä onkin oivallinen. Tämän postauksen kuvat on kaikki otettu kännykälläni. Kuvien muoto on myös jännä: leveitä mutta matalia (tai korkeita mutta kapeita).

Erilaisia uusia sovelluksia en vielä Facebookin lisäksi ole lataillut. Suosituksia? Pettymyksekseni Androidin musiikkisovelluksesta ei löytynyt replay-toimintoa, joka on minulle ihan elinehto. Haluan kuunnella samaa biisiä monta kertaa peräkkäin. Toistaiseksi siis joudun kantamaan mukanani mp3-soitintani.

Ystäväni H oli käymässä Turusta ja kävimme burgereilla Morrison'sissa
Ateneuminkujalla. Söin ehkä elämäni parhaimmat lohkoperunat! Yleensä minulta jää ranskalaiset ja lohkoperunat näistä annoksista syömättä, mutta Morrison'sin lohkikset olivat todella hyviä. Hampparikin maistui!

Herkkujen helmikuu

Näillä main vuotta on jostain syystä tapana syödä blinejä (liittyykö se jotenkin laskiaiseen tai talveen?) ja mielestäni Helsingin parhaat blinit löytyvät Elitestä. Ne ovat siellä juuri sopivan rapeita, mutta eivät liian rasvaisia. (Vaikka blinithän ovat jo perusluonteeltaan rasvaisia, mutta nämä ovat sitä juuri sopivasti.) Elitessä blinit kuuluvat peruslistaan eli niitä on saatavilla ympäri vuoden.

Yksikin blini on niin tuhti, että vaikka annos on listalla alkuruoissa, täytyy olla aika iso vatsalaukku, että jaksaisi syödä vielä pääruoan. Jätin siis tällä kertaa pääruoan väliin ja satsasin jälkkäriin. Elitestä saa nimittäin myös ilmiömäistä mustikkauunijäätelöä ihanalla pehmeällä marenkikuorrutuksella. Historiallinen viihtyisä ympäristö kruunaa illallisen!

 

Olen pitkästä aikaa harrastanut kokkailua kotonakin kun vietimme E:n kanssa iltaa luonani muutamia viikkoja sitten. Laitoimme ruoaksi paahtopaistia, lohkoperunoita ja granaattiomenasalaattia. Idea tähän tuli jo vuosia sitten, kun E tarjosi minulle luonaan niin hyvää paistia, että vaadin häntä opettamaan minullekin miten sitä tehdään.

Vietimme niin hauskan illan ruoanlaiton ja herkuttelun merkeissä, että mietin jälleen miksi tätä tulee tehtyä niin harvoin.

 

Suklaan kulutukseni on tuttuun tapaansa tähän vuodenaikaan huipussaan ja olen kokeillut kahta erilaista suklaakakkua. Ensimmäinen oli syntinen suklaakakku, jonka resepti löytyy Piikkipaatsaman blogista. Siitä tuli törkeän hyvää. Reseptiin tekisin sellaisen lisähuomautuksen, että tosiaankin jäähdyttele kuumaa suklaa-voiseosta sen verran, että kananmunat eivät varmasti ala hyytymään edes vähää kun sekoitat ne ja sokerin sekaan. :) Itse malttamattomana olin aavistuksen liian kärsimätön ja taikinasta tuli vähän epätasaista.

 

Toinen mutakakkuresepti, jota kokeilin vuosien tauon jälkeen uudestaan on siitä hyvä, että sen ainesosia saattaa löytyä kaapista silloinkin, kun en ole erityisesti varautunut leipomiseen. Niin kävi nytkin. Aineet riittivät tosin vain kerran kakun tekemiseen, mutta tämä resepti kannattaa tehdä kaksinkertaisena jos vain mahdollista. Silloin kakusta tulee vähän paksumpi ja mehevämpi. Nyt siitä tuli aika lättänä, vaikka kuvassa näyttääkin paksulta.

Mutakakku

2 kananmunaa
3 dl sokeria
100 g sulatettua margariinia
0,5 rkl vaniljasokeria
0,75 dl kaakaojauhetta
tomusokeria koristeluun

Vaahdota kananmunat ja sokeri hyvin keskenään. Sekoita vaahtoon sulatettu ja jäähtynyt voi ja yhdistetyt kuivat aineet. Laita irtopohjavuoan pohjalle leivinpaperi. Kaada taikina vuokaan ja paista 200 asteessa 20 minuuttia. Kypsä kakku on pinnaltaan rapea ja sisältä pehmeä sekä hieman sitkeä. Anna kakun jäähtyä. Irrota se vuoasta tarjoilualustalle ja sihtaa päälle tomusokeria. Tarjoile sen kanssa jäätelöä tai vaahdotettua vaniljakastiketta. (Tämä kakku on muuten mielestäni parasta seuraavana päivänä, jolloin se on ehtinyt vähän kuivua.)

Herkullisia suklaahetkiä!

Sohvatyynyjä ja anteeksiantoja

Viime viikko on mennyt flunssan kourissa ja aika tylsämielisissä mielialoissa. Sohvalla on ollut hyvä löhötä, sillä löysin vuosien etsimisen jälkeen täydelliset sohvatyynyn päälliset (en voi uskoa, että hehkutan niitä täällä) H&M:n kevätmallistosta. Hinta oli edullinen ja hauskaa on, että ranskankielisessä tekstissä mainitaan teet ja kakut. Fontti on kaunis, mutta tuon pikkulinnun tilalla olisi voinut olla vaikka pikkuinen siili... No, kaikkea ei voi saada.

Sairastaessa on ollut aikaa tuijottaa eläviä kuvia, joten katsoin aikani kuluksi Yle Areenasta ensimmäisen tuotantokauden Les Revenants -sarjaa. Tuon ranskalaisen sarjan suomenkielinen nimi on Kuolleista palanneet ja se on katsottavissa pelkästään Areenassa. Katsoin lähes koko tuotantokauden yhdeltä istumalta ja olin sen jälkeen yksi zombi itsekin. Olin jo kertaalleen päättänyt, etten katso sitä, kun näillä on tapana tulla uniin, mutta sitten kuulin useamman tahon hehkuttavan sitä enkä enää pystynyt vastustamaan kiusausta.

Sarja oli aika hyvä eikä siinä mässäilty zombeilla tai raakuuksilla. Se sopii siis vähän herkkähermoisemmillekin. Jännitys oli rakennettu tilanteilla ja aavistuksilla, sillä zombit itsessään esitettiin ihan "tavallisina" ihmisinä. Sarja oli hyvää kieliharjoitusta, mutta toimii myös tavallisena laadukkaana jännityssarjana.

Lauantaina en jaksanut enää sairastaa vaan sovin E:n kanssa treffit Tapiolaan, jossa kävimme teellä Théhuoneella. Join kannullisen Classic Winterblend -nimistä maustettua voimakasta mustaa teetä, jossa maistuivat manteli, kaneli, omena ja vanilja. Se sopi hyvin tukkoiselle nenälleni ja oli muutenkin tosi herkullista.

Tapiolan teehuone ei ole kahvila perinteisessä mielessä (vaan teehuone!) eikä siellä ole samanlaisia tarjoiluja kuin esimerkiksi Eerikinkadun teehuoneella. Täältäkin sai kuitenkin tilattua pientä naposteltavaa teekannun oheen.

Täytettyämme vatsamme ja rauhoitettuamme mielemme hyvällä täydellisesti haudutetulla teellä käpsyttelimme Kino Tapiolaan elokuviin. En ollut aikaisemmin käynyt siellä ja se olikin todella sympaattinen paikka ja taatusti jotain muuta kuin ketjuleffateatterit. Hurmaava vuonna 1955 perustettu elokuvateatteri on harvoja pääkaupunkiseudun edelleen alkuperäisessä asussaan olevia elokuvateattereita. Konehuone on kuitenkin täysin uudistettu, mikä takaa näytösten korkean laadun.

 

Elokuvalippua ostaessani (saliin ei muuten myydä paikkalippuja eli kannattaa olla ajoissa) nappasin kuvan myyntitiskistä, joka mielestäni kuvasi hyvin koko elokuvateatteria. Ei mitään paperikuppeja vaan kunnon posliinikupit ja maljakossa tuore kimppu tulppaaneja! Äh, nyt huomaan, että olihan tuossa myös paperikuppeja take away -kahville... :)

Elokuva, jonka kävimme E:n kanssa katsomassa oli Philomena, joka kertoo vanhasta irlantilaisesta naisesta, joka lähtee etsimään nuorena synnyttämäänsä lastaan, josta hänet erotettiin vastentahtoisesti. Pääosaa esitti Judi Dench, joka on, no, loistava ja ehkä yksi maailman parhaimmista näyttelijöistä. Tässä hänen roolihahmonsa oli aavistuksen rasittava, mutta elokuva oli loistava. Käy katsomassa elokuvan traileri:

Tarina oli koskettava ja yksi jos toinenkin elokuvasalissa pyyhki kyyneliä useammassa kohdassa. Loppu oli yllätyksellinen ja se sisälsi tärkeän opetuksen anteeksiannon merkityksestä ei niinkään sen kohteelle vaan anteeksiantajalle itselleen. Viha ja katkeruus satuttavat eniten niiden kantajaa, kun niiden kohde harvemmin vähät välittää asiasta. Elokuvan roolit kääntyivät lopussa hauskasti ympäri: höperö vanha mummo olikin viisaampi kuin BBC:n korkealuokkainen toimittaja. Tämä oli niitä elokuvia, joista jää pitkäksi aikaa mieleen itämään jotain, vaikka elokuvateatteri on jäänyt jo kauas taakse.

Tarvaspäässä

Kesäinen rullaluistelureittini kulkee Laajalahden ympäri ja joka kerta ohittaessani Akseli Gallen-Kallelan museon Tarvaspään kyltit mietin, että tänne pitää tulla joku kerta ILMAN luistimia. Aika kauan meni, että sain aikaiseksi ja tämäkin kävi sattumalta.

Kysyin muutama viikko sitten kävelylenkkiseuraksi lähellä asuvaa H:ta, johon tutustuin viime kesänä yhteisen ystävän polttareissa. H vastasi, että mennään vaan kävelylle, vaikka hän oli kyllä suunnitellut menevänsä käymään Tarvaspäässä, mutta hän voisi mennä sinne joku toinen kerta. Minä siihen, että olen pitkään suunnitellut samaa vierailua, joten mitä jos lyödään monta kärpästä kerralla ja mennään sinne yhdessä, kävellen.

Tarvaspäässä sijaitsee siis Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) suunnittelema ja rakennuttama työpaja ja myöhemmin kotitalo. Talo on arkkitehtuurisesti todella kaunis ja aavistuksen sokkeloinen - juuri sellainen, jossa olisi aivan ihana asua!

Tiloissa järjestetään erilaisia näyttelyitä. Tällä kertaa siellä oli valokuvanäyttely, josta H oli erityisesti kiinnostunut. Itse keskityin tutustumaan lähinnä rakennuksen arkkitehtuuriin ja historiaan, sillä tuo valokuvauksen historia ja maailman ensimmäiset värivalokuvat eivät ole niin lähellä sydäntäni.

Talossa oli mielenkiintoisia yksityiskohtia. Lattia työpajassa oli tehty tervatusta pystypuusta (olisiko ollut mäntyä) ja se näytti ihan laatoitukselta! Se oli kuitenkin puun tavoin lämmin ja pehmeä eli huomattavasti miellyttävämpi kuin laatat. Puiden välissä oli muutamia rakoja, joista näki, että puupalat olivat oikeasti aika paksuja, ehkä jopa 5-10 senttisiä.

Tahtoisin omistaa erämaan kätkössä sakaraharjaisen linnan, jossa olisi torni harmaata kiveä, honka- ja tammipuuta. Tahtoisin siellä istua yksin hautoen ajatuksiani, viettää muutamia tunteja laboratoriossa sulattimieni ääressä ja muutamia kirjastohuoneessa ja lopun päivää takoen ja maalaten ja veistäen. Tahtoisin kiertää öisin ulkona rotkoissa ja metsissä... ja hiipiä kotiin linnaani ennen aamunkoittoa salaportaiden ja -ovien kautta, eikä kukaan tietäisi kuinka tulen ja menen.
(museon arkkitehtuuria esittelevästä lehtisestä, ymmärtääkseni Gallen-Kallelan kirjoittama teksti )

Toisessa kerroksessa oli kylpyhuone, joka vasta erikoinen olikin. Ihana soppi, jonne laskeuduttiin portaita pitkin!

Museokierroksen jälkeen nautimme teetä ja runebergintorttuja vastapäisessä kauniissa vanhassa puutalossa. Siellä sijaitsee tilava ja tunnelmallinen kahvila. Kahvila oli niin mukava ja sen valikoima niin runsas, että palasin sinne uudestaan myös viikkoa myöhemmin. Se sijaitsee oivallisen kävelymatkan päässä Munkkiniemestä, sillä lenkille tulee pituutta sopivasti nelisen kilometriä. Tämä oli kiva löytö ja tulen käymään täällä varmasti vielä monia kertoja!

Oo-la-laa, mikä ravintola Pariisissa!

Lempiravintolani Pariisissa on tunnelmallinen Le Coupe Chou. Se sijaitsee Latinalaiskortteleissa vastapäätä Pikku Prinssin pubia vain lyhyen matkan päässä metroasemalta. Löysin ravintolan suosituksen perusteella ja nykyään se kuuluukin jokaiseen Pariisin vierailuuni.

Le Coupe Chou on kodikas takkoineen ja kattoparruineen, ja sisustuksessa on autenttinen tuntu (en kyllä ole käynyt koputtelemassa kattoparrujen ja tiiliseinien aitoutta). Ravintola jatkuu sokkeloisena pienen ravintolasalin toisessa päässä, jossa on muutamia huoneita lisää (olen käynyt tutkimassa - WC-tilat ovat ihan toisessa suunnassa).

Ruokalista koostuu ranskalaisen keittiön mauista ja on saatavilla myös englanniksi, mikä on Ranskassa epätyypillistä. Annokset ovat varsin kohtuullisen hintaisia ja niissä on hyvä hinta-laatusuhde. Tarjoilijat ovat vierailuillani olleet rentoja ja huomaavaisia (mikä sekin on epätyypillistä Pariisissa).

Le Coupe Choun jälkiruokalistalla on tuhatlehti-leivos (mille feuille), joka on varsinainen kokin spesiaali. En ole eläessäni syönyt niin suurta jälkkäriä! Tai siis olen, täällä, kaksi kertaa. Onneksi osa siitä on ilmaa lehtikerrosten välillä. Se on todella herkullinen leivos, voin suositella. :)

Tähän päättyy Pariisin reportaasini tältä erää. Seuraavaa matkaa odotellessa...