tiistai 30. elokuuta 2016

Seikkailulla Vallisaaressa

Tämän kesän the thing Helsingissä on ollut vasta yleisölle avattu Vallisaari. Selvästi, sillä siellä on nyt ensimmäisen avoimen kesän aikana vieraillut yli 60 000 ihmistä!


Sen suuresta suosiosta emme tienneet sinä helteisenä heinäkuun päivänä, kun suuntasimme sinne S:n ja A:n kanssa. Vallisaari sijaitsee aivan Suomenlinnan vieressä ja sinne pääsee lautalla kauppatorilta. Hyvä, että olimme ajoissa, sillä tosiaan muutama muukin oli jo jonottamassa lautalle pääsyä. Itse saarellakin saimme jonkin aikaa kulkea muun ihmismassan seassa, mutta onneksi ihmisjoukko hälveni pian kaikki omille teilleen. Itse asiassa yllättävän nopeasti, vaikka kulkemista saarella on rajoitettu olemassa oleviin polkuihin.



Saarella on kaksi reittiä ja me kiersimme ne molemmat. Reitit eivät olleet kaikilta osin helppokulkuisia ja esteettömiä, sillä matkalla oli jyrkkiä mäkiä ja sateen kuluttamia kävelyteitä.

Ensimmäinen, Aleksanterin kierros on kolme kilometriä pitkä ja kiertää Vallisaaren yleisölle avoimet osat. Sen varrella on upeita näkymiä Suomenlinnan suuntaan sekä suojaisia eväspaikkoja. S oli tehnyt meille hulppeat piknikeväät salaatteineen, focaccioineen ja kuohuvine juomineen ja pysähdyimme nauttimaan niistä niitylle. Siinä makoillessamme auringossa vierähti muutama hetki, joita nyt viilenevissä säissä voi muistella kaiholla. 


Aleksanterin kierroksen varrella on myös näköalapaikka, jolta voi tarkastella toistaiseksi yleisöltä suljettua osaa saaresta (alla oleva kuva). Saari oli pitkään sotilaskäytössä ja saaren tarkastaminen ja siivoaminen on vielä osittain kesken. Saarella tapahtui vuonna 1937 paha räjähdeonnettomuus, jossa räjähteitä ilmeisesti lensi/pääsi luontoon. Yleisölle avatut reitit ovat kuitenkin turvallisia. Kaikki kielletty tietysti kiinnostaa, joten oli hauska päästä kurkkaamaan suljetulle alueelle, vaikkakin yläpuolelta. Siellä näkyi kaunis luonnontilassa oleva lampi.


Toinen kierros vie Kuninkaansaarelle ja se on pituudeltaan 2,5 km. Kuninkaansaari on yhdistetty Vallisaareen kapealla kävelysillalla. Sieltä löytyy pieni suojainen uimaranta, joka oli seuraava pysähdyspaikkamme. Istuskelimme kallioilla ja minä kävin uimassa. Vesi oli raikasta.


Saarella oli monenlaista maisemaa enkä yllättynyt lukiessani opastauluista, että Vallisaari on tutkitusti eläin- ja kasvilajistoltaan Helsingin runsaimpia. Se on toiminut suojaisena turvapaikkana monelle lajille. Toivottavasti se ei muutu, vaikka saari on nyt avattu vierailijoille.


Meillä vierähti saarella koko päivä. Saaren opaskarttoja jaettiin lautalla ja kaikki polut oli myös hyvin opastettu, joten eksymisen vaaraa ei ole. Oman jännittävän lisänsä saarelle toi vanhat sotilasrakennukset, joita oli hauska tutkia. Pidin Vallisaaresta enemmän kuin Suomenlinnasta, koska se ei ollut niin kulunut ja koluttu kuin miltä Suokki usein tuntuu. Toivon, että saari säilyy sellaisena ja että vierailijat kunnioittavat Vallisaaren luontoa.


Lisätietoa saaresta ja opaskartta löytyy esimerkiksi täältä.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Vikana päivänä taidenäyttelyssä

No, ei nyt aivan viimeisenä näyttelyn aukiolopäivänä, mutta paljosta ei puutu. Mikä siinä on, että näyttelyt ovat yleensä viikkoja ellei kuukausi auki ja sitten kuitenkin herään niiden viimeisellä aukioloviikkona siihen, etten ole vieläkään käynyt katsomassa niitä? Ja sitten tulee iso säätö, että saan mahdutettua museon tulevalle viikolle. Mikä ratkaisuksi? Ihan ekoina viikkoinakaan ei viitsi ängetä innokkaiden ryysikseen.

Eilen havahduin siis siihen, että Kansallismuseon Veden kätkemiä huoneita -näyttely on vain ensi sunnuntaihin asti auki. Laitoin sen merkille jo kesän alussa ja niin vaan se kesä hurahti ohi eikä sopivaa ajankohtaa tullut vastaan. Nyt sitten vaihdoin kalanterissani kuntosalikäynnin museokäyntiin.


Veden kätkemiä huoneita on Jaakko Heikkilän valokuvanäyttely Venetsian aatelisten palatseista, joissa on vielä nähtävissä vanhaa loistoa ja kimallusta. Kovasti vaan vanha maailma alkaa hapertua ja monissa valokuvissa oli mielestäni varsin surullinen tunnelma. Kuvissa näkyi upeasti ylläpidettyjä palatseja, mutta myös ränsistyneitä ja tunkkaisia juhlasaleja. Päällimmäisenä jäi mieleen se, etten haluaisi itse asua tuolla tavoin.


Erityisesti valokuvat, joissa vesi oli elementtinä mukana (esim. ylin kuva), olivat hienoja. Syvän sininen utuisuus oli satumaista ja kiinnostavaa. Myös muutamat kuvat Venetsiasta näyttivät kovin toisenlaisen kuvan kaupungista kuin mitä turistit näkevät.


Aateliston ja palatsien kuvista sen sijaan puuttui tarina ja taustatiedot, joita niin kipeästi kaipaan monissa valokuvanäyttelyissä. Kuvien yhteydessä ei ollut oikeastaan mitään tietoja kohteesta, muuta kuin henkilön/palatsin nimi. Vähäiset tekstiplakaatit (esim. Jaakko Heikkilän esittely) olivat niin pienellä präntillä, että vain pari ihmistä mahtui kerrallaan plakaatin eteen sitä lukemaan. Siksi kokemus jäi omalta kohdaltani vajaaksi.

Enemmän taustatietoa olisi löytynyt valokuvista julkaistussa kirjassa, jota hiukan selasin. Siellä olisi kerrottu enemmän aatelisista Venetsiassa: miten aateluus saatiin (ostamalla, hinta nykyrahassa muistaakseni 11 miljoonaa euroa) ja mitä se käytännössä tarkoitti. Niitä tekstejä olisi toivonut myös osaksi näyttelyä.


Valokuvat olivat varmasti taidokkaita ja ammattitaidolla otettuja. Voin suositella sunnuntaihin asti auki olevaa näyttelyä kaikille valokuvauksesta kiinnostuneille!

Toinen näyttely, jonka kanssa meinasi käydä perinteisesti, on Helsingin kaupunginmuseon Museum of Broken Relationships. Sinnekin piti mennä kesälomalla, mutta loman lopussa tajusin että niin vain jäi sekin käymättä. Se näyttely on kuitenkin auki vielä 11.9. saakka, joten sinne sinäkin ehdit vielä halutessasi.

Museum of Broken Relationships on koottu kahden kroatialaisen taiteilijan, Olinka Vištican and Dražen Grubišićin, aloitteesta. He keksivät idean perustaa näyttely esineistä, jotka liittyvät katkenneisiin suhteisiin. Anonyymit henkilöt ovat lahjoittaneet näyttelylle esineitä (suomalaisilta on myös kerätty tätä näyttelyä varten esineitä) ja jokaisesta esineestä oli lahjoittaja kirjoittanut lyhyen tai pidemmän tarinan. Tarinat oli puolestaan koottu vihkoseen, joten näyttelyssä edettiin esineeltä toiselle vihkosta tarinoita lukien. Vihko oli muuten toimiva konsepti! Siitä oli helppo lukea tarinat omaan tahtiin.


Oma vierailuni museossa oli siitä hämmentävä, että museon aulassa oli hyvin hiljaista sunnuntaipäivänä, mutta astuessani näyttelysaliin ymmärsin, että täällähän ne kaikki ihmiset ovatkin. Hartaassa hiljaisuudessa runsaslukuinen ihmisjoukko eteni esineeltä toiselle lähes täydellisessä jonoasetelmassa, jonka vain suomalaiset osaavat. Näyttelyvieraissa oli paljon nuoria ja miehiä. Luulisin, että kaupunginmuseo on ehkä tavoittanut tällä näyttelyllä sellaisia yleisöjä, jotka eivät käy usein museoissa. Hieno juttu!


Odotin kovasti pääseväni katsomaan näyttelyä, mutta olin myös kuullut laimeita kommentteja siitä. Minua näyttely kuitenkin kosketti, jotkin tarinat tietysti vähemmän ja jotkin toiset enemmän. Sanallinen ilmaisu on selkeästi minua juttuni ja varsinkin jos se yhdistetään kuviin tai esineisiin.

Kyllä tuli tippa linssiin esimerkiksi esineen 55 kohdalla. Se oli A4-kokoinen kuitti eutanasiasta ja siinä luki: "Hillevin kasvain on kasvanut niin suureksi, että vaikeuttaa jo kävelemistä. Päädytään Hillevin eutanasiaan turhien kärsimysten välttämiseksi. Otamme osaa suruunne ja voimia arkeen ilman Hilleviä!"

Hillevi oli kääpiösiili.

lauantai 20. elokuuta 2016

Lomareissulla Keski-Euroopassa osa 5: Champagne

Moselin laaksosta matka jatkui Champagnen alueelle Ranskaan (tosin Strasbourgin kautta, mutta siitä enemmän hieman myöhemmin). Suuntasimme ensimmäisenä Champagnen alueen pääkaupunkiin Reimsiin, jossa yövyimme. Sinä iltana maistoin eräässä kävelykadun ravintolassa ensimmäistä kertaa periranskalaista herkkua, sammakonkoipia. Ne olivat suussasulavia ja herkullisia! Yllätyin, että niiden liha oli niin kalamaista. Todella hyvää! Söimme sammakon reisiä ja etanoita alkupalaksi ja valtavat vuohenjuustosalaatit pääruoaksi. Kyllä ranskalaiset osaa laittaa ruokaa!

Seuraavana aamuna selvittelimme mahdollista vierailua johonkin Reimsin shampanjataloista (suosittelen tekemään sen etukäteen...) ja päädyimme kierrokselle Taittingerille. Sen "kartano" tai päärakennus oli yllättävän vaatimaton eikä sitä oikein voinut verrata siihen loistoon, jonka kohtasimme myöhemmin päivällä Épernayn shampanjakadulla esimerkiksi Möetillä. Vaikka rakennus oli päältä ehkä vaatimaton, se piti silti sisällään ja erityisesti alapuolellaan huikeita paikkoja.

Taittingerin shampanjatalo on nimittäin rakennettu 1400-luvun munkkiluostarin paikalle ja viinikellaritilat ovat edelleen osin samoja. Munkkien käytävät sijaitsevat 12 metriä maan pinnan alapuolella, joten portaissa oli jonkin verran laskeutumista. Uudemmat käytävät on sen sijaan rakennettu 18 metriä maan pinnan alapuolelle ja niiden avulla on yhdistetty vanhat munkkien käytävät vielä vanhempiin, 20 metriä maan pinnan alla sijaitseviin, roomalaisten 300-luvullan rakentamiin käytäviin. Roomalaiset eivät kuitenkaan säilyttäneet käytävissään viinejä vaan louhivat kalkkia! Talttojen jäljet ovat edelleen nähtävissä korkeissa louhoksissa!


Kalkkikivimaaperä on Shampagnen alueen erikoisuus ja se tekee shampanjasta shampanjaa. Ilmeisesti se on paitsi kasvuolosuihteiltaan hyvää, se on myös pullojen säilyttämiseen oivallista, sillä kalkkikivi pitää luolat oikean lämpöisinä. Seinät imevät itseensä kosteutta ja ne tuntuvat käden alla pehmeiltä. 

Luolakokonaisuus oli hämmentävä. Käytäviä Taittingerilla on yhteensä neljä kilometriä Reimsin alla ja ne sisältävät noin kolme miljoonaa pulloa. Aikoinaan käytävät ovat olleet yhteydessä läheisiin muihin shampanjataloihin ja kaupungin keskustaan, mutta 70-luvulla ymmärrettiin, että käytävät tarjosivat aikamoisen mahdollisuuden muiden sabotoida shampanjatalon tuotteita. Siksi käytävät suljettiin.

Munkkien rakentama portaikko

Mielenkiintoisen kierroksen ainaka opin muun muassa sen, että mitä pienemmät kuplat shampanjassa on, sitä hienompaa ja kalliimpaa juoma on.

Kierros päättyi takaisin maanpinnalle Taittingerin maistelutilaan, jossa saimme lasilliset shampanjaa. Hyväähän se oli. Näyttelytilan seinälle oli kerätty puulaatat kaikista yrityksistä ja kohteista, joihin Taittingerin shampanjaa toimitetaan. Pikkuinen Suomikin löytyi sieltä pienen etsimisen jälkeen.


Seuraavaksi ajelimme Épernay'hen, jossa sijaitsee Reimsin ohella monien shampanjatalojen näyttelytilat. Épernay on pieni kaupunki, joka ei tehnyt minuun erityisen suurta vaikutusta. Osaksi se saattoi johtua ilmasta, joka oli epävakainen.


Kävelimme Avenue de Champagnea ja pistäydyimme Möetin näyttelytilaan. Siellä oli ihan erilainen loiste ja yltäkylläisyys kuin vaatimattomamman Taittingerin tiloissa. Möet on selvästi panostanut enemmän brändiinsä ja mainontaan...


Näimme upeita sisäänkäyntejä ja vietimme rauhallisen iltapäivähetken kaupungintalon puistossa auringon paisteessa. Hetkeä hieman häiritsivät pikkuiset ötökät, jotka hullaantuivat A:n keltaiseen villatakkiin ja yrittivät tehdä lähempää tuttavuutta. Karistimme öttiäiset kintereiltämme ja jatkoimme matkaa.


Épernaystä löytyi ihana leivoskahvila, josta sai haudutettua teetä ja jonka leivostiskin edessä meinasi iskeä todellinen runsaudenpula ja hämmennys. Jotenkin sain kuitenkin valittua suklaamoussella täytetyn tuulihattutyyppisen leivoksen, ja ehkä maailman hitaimman palvelun avulla pitelimme sopivasti sadetta, käytimme tehokkaasti hyväksi paikan wifiä ja herkuttelimme sokeripommeilla.


Sitten jatkoimmekin matkaa. Meitä hämmensi sekä Ranskassa että Saksassa se, että viinipellot sijaitsivat niin lähellä autoteitä, vilkkaitakin sellaisia. Mietimme kauhulla kaikkia pakokaasuja ja myrkkyjä, joita viineihin täytyy sillä tavalla tarttua. Käsittämätöntä! Maisemat tietysti olivat todella kauniita.


Illaksi suuntasimme pieneen kylään nimeltä Ludes, jossa vietimme seuraavan yön pienellä Ployez-Jacquemartin shampanjatilalla. Paikka oli hurmaava ja suosittelen lämpimästi, jos ikinä liikut näillä seuduilla. Itsekin kuulin siitä ystävän suosittelemana ja olen ikionnellinen, että tartuin neuvoon.


Ployez-Jacquemartin päärakennuksessa on viisi huonetta, joita vuokrataan Bed & Breakfast -tyyliin. Kartano ja huoneet on sisustettu kauniisti ja eri tyyleillä (huoneista löytyy kuvia nettisivuilta) ja jokaisen huoneen yhteydessä on kylpyhuone. Myös yhteiset tilat on sisustettu hyvällä maulla ja aamiaista syötiin yhteisen pöydän ääressä. Oli hauska nähdä ja kuulla minkälaisia muita matkalaisia kartanossa oli yöpynyt samana yönä ja minne kunkin matka jatkui. Olimme aika kansainvälinen porukka!


Henkilökunnalta saimme huonetta varatessa vinkin tehdä pöytävaraus kivaan ravintolaan noin 10 minuutin ajomatkan päässä hotellilta ja näin teimme. Ymmärsin, että Ludesin kylässä ei juurikaan ole ravintoloita, joten auto on tällä seudulla pakollinen. Suositeltu ravintola oli fine dining -ravintola Le Relais de Sillery.

Aivan loistavan henkilökunnan ja herkullisen ruoan ansiosta illasta kehkeytyi yksi koko matkan parhaista. Valitsimme yllätysmenun ja (tietysti) lasit shampanjaa, ja kun siihen lisäsi vielä muutaman kokin tervehdyksen, olin aivan ähky kun vyöryin useampaa tuntia myöhemmin illallisen jälkeen autolle. Ennen jälkiruokaa kävimme hiukan jaloittelemassa ravintolan puistossa kauniin lammen rannalla.

Verigreippisorbettia "suun puhdistamiseen"

Hotellille palattuamme kävimme nappaamassa "minibaarista" pullon talon roséeshampanjaa (á 15,90 €) ja istuskelimme hetken talon olohuoneessa nautiskellen juomasta ja pimenevästä illasta.

Seuraavana päivänä osallistuimme kierrokselle Ployez-Jacquemartin viinikellarissa. Kellari oli tietysti paljon pienempi kuin ison Taittingerin talon, mutta mielenkiintoista oli nähdä erilainen viinikellari. Myös tämä viinitila on vanha ja kuulimme miten toisen maailmansodan aikaan osa viinikellarista oli muurattu umpeen, jotta saksalaiset valloittajat eivät olisi vieneet kaikkein hienoimpia shampanjoita. Kuulimme myös, että Ployez-Jacquemartilla shampanjapullot kypsytetään loppuvaiheessa lähes täysin alassuin, mikä on epätavallinen tapa.

Shampanjapulloja kypsymässä

Näimme myös innovatiivisen tavan käyttää tarpeetonta autotallia. Jos on ylimääräisiä viinitynnyreitä, niitä voi tosiaan pinota vaikka autotalliin...


Kierroksen lopuksi saimme maisteltavaksemme kahta Ployez-Jacquemartin shampanjaa. Ne olivat herkullisia ja oli kiva saada maistaa erilaisia shampanjoita, sillä niitä harvemmin saa tällä tavalla vertailtua. Tilalta olisi saanut tietysti ostaa myös pulloja kotiinviemisiksi, mutta itse arkailen laittaa pehmeään matkalaukkuuni pulloja lentokoneen ruumaan kuljetettavaksi, joten jätin ostokset tällä kertaa väliin. Vierailu oli silti ikimuistoinen!


Matkakertomukseni edelliset osat voit lukea täältä: Frankfurt (1), Eltville (2), Moselin laakso (3) sekä Burg Eltz ja Trier (4).

maanantai 15. elokuuta 2016

Melomassa Vantaanjoella

Vielä olisi kaksi osaa Saksaan ja Ranskaan suuntautuvasta kesälomareissusta kirjoittamatta tänne blogiin (Strasbourg ja Champagnen alue), mutta sitä ennen on nyt "pakko" kirjoittaa mukavasta lauantaipäivästä, jonka vietin siskon kanssa melomalla Vantaanjoella.

Sain keväällä siskoltani syntymäpäivälahjaksi kutsun melontaretkelle Helsingissä. Sattumien summana lunastin siskon lupauksen vasta nyt loppukesästä. Päädyimme valitsemaan molemmille vieraan lähtöpaikan Tuomarinkylän kartanon läheltä, Tapaninlaaksosta. Siellä sijaitsee Melontaranta osoitteessa Uimarannantie 32.


Melontaranta vuokraa kajakkeja, kanootteja ja SUP-lautoja muutamiksi tunneiksi ja päiväksi. Me otimme allemme kahden hengen kanootin. Pistimme pelastusliivit yllemme, änkesimme reppumme ja laukkumme jalkatilaan ja lähdimme melomaan!


Melominen onnistui hyvin, vaikka kovin paljoa ei kummallakaan ollut aikaisempaa kokemusta. Sen sijaan suoraan melominen osoittautui lähes ylivoimaiseksi. Teimme vaihtelevasti aikamoista siksakkia pitkin Vantaanjoen molempia reunoja ja nauroimme itsellemme. Vaikka kovasti yritimme miettiä syytä siksakkiin, emme sitä keksineet. Voiko olla, että kaksin melominen on jotenkin hurjan paljon vaikeampaa? Yksinään nimittäin molemaat saimme pidettyä kurssin suorassa. Noh, pääasia, että oli hauskaa. :)


Meloimme ensin etelään päin 3,5 kilometriä aina Pikkukoskelle asti Oulunkylään. Siellä pidimme pienen evästauon ja herkuttelimme muun muassa kuohuviinillä ja viininlehtikääryleillä, croissanteilla ja mustikoilla. Katselimme, kun pienet pojat hyppivät korkealta Pirunkalliolta jokeen. Hurjaa!


Sitten meloimme takaisin lähtöpaikalle Tapaninvainion uimarannalle ja jatkoimme vielä pohjoiseen noin kilometrin verran. Joki leveni siinä kohtaa kun Keravajoki laski Vantaanjokeen ja päätimme valita kahdesta haarasta oikeanpuolimmaisen eli Keravajoen. Jatkoimme melomista vielä vajaan kilometrin kunnes tulimme Tammistoon kauniin sillan kohdalle. Jos olisimme jatkaneet siitä vielä eteenpäin, olisimme meloneet Helsingin pitäjän kirkon ohi. Kapea joki oli kaunis ja idyllinen.


Jos olisimme valinneet joenhaaroista vasemmanpuolisen eli Vantaanjoen, olisimme meloneet Haltialan kotieläintilan ohi.

Vantaanjoki oli tosiaan leveämpää kuin Keravajoki ja jollain tavalla jälkimmäinen tuntui rauhallisemmalta meloa. Ei sillä, että Vantaanjoellakaan mitään erityistä ruuhkaa olisi ollut, mutta siellä kyllä tuli vastaan joitakin kanootteja. Vaati aina pientä tarkkaavaisuutta olla törmäämättä heihin. :) Keravajoella annoimme virran viedä meitä paluumatkalla ja se tuntui aika mukavalta. Siellä virtaus kävi tarpeeksi voimakkaana. Jos Vantaanjoella yritti samaa, päätyi yksinkertaisesti pusikkoon.

Melonnan jälkeen kävimme vielä pulahtamassa jokeen viereisellä uimarannalla. Oli mukava loppukesän lauantaipäivä! Kiitos siskolle ihanasta lahjasta!

maanantai 8. elokuuta 2016

Mätäjoki päästä päähän

Meillä on tapana Piikkipaatsaman kanssa varata joka kesälle yksi tai kaksi retkipäivää, jolloin teemme jotain mukavaa yhdessä. Heinäkuun lopun retkipäivämme sattui aurinkoiselle, suorastaan helteiselle, tiistaille. Suunnitelmana tällä kertaa oli kävellä Mätäjoki päästä päähän.

Olen jostain napannut mukaani Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen esitteen Mätäjoen kävelyreitistä (ehkäpä Munkkiniemen kirjastosta?) ja koska se kulkee monien minulle vieraiden seutujen halki, reitti vaikutti mielenkiintoiselta. Meidän piti Piikkipaatsaman kanssa tehdä kävelyretki jo viime kesänä, mutta silloin ilmat olivat epävakaiset ja lopulta kahvilakierros houkutteli enemmän kuin kävelyretki.


Mätäjoen alku on Vantaan puolella, jossa se virtaa Mätäoja-nimisenä. (Määritelmällisesti kyseessä on kuitenkin puro, sillä sen leveys on alle 5 metriä ja virtaama alle 200 litraa sekunnissa.) Tapasimme Piikkipaatsaman kanssa suurinpiirtein Vantaanlaaksontie 7:n kohdalla Hämeenlinnanväylän itäpuolella. Sieltä löysimme alikulun Kaivokselaan ja Mätäojan alkulähteille. Kirjaimellisesti emme alkulähdettä löytäneet, vaan harhailimme hetken metsässä kunnes löysimme itsemme kartalle ja Mätäojanlaaksosta löysimme myös puron, jota lähdimme seuraamaan.


Pääasiassa puron vierellä kulkee miellyttäväkulkuinen kävelytie, mutta muutamissa kohdissa täytyy kiertää teitä pitkin. Mätäjoki on itsessään 9,1 km pitkä ja polku kokonaisuudessaan 15 km.

Kaivokselasta joki etenee Louhelaan, Kaarelaan, Kannelmäkeen, Malminkartanoon, Lassilaan, Marttilaan, Pitäjänmäkeen, Pajamäkeen, Taliin ja Talinrantaan kunnes laskee Isoon Huopalahteen Munkkiniemen länsipuolelle.

Joen yli on rakennettu kauniita siltoja ja monin paikoin näimme kymmeniä sorsia. Mätäjoki on siis ehdottomasti sorsien suosiossa. Kun pysähdyin ottamaan valokuvia, sorsat lähtivät nopeasti tulemaan kohti. Ilmeisesti ovat siis oppineet yhdistämään ihmisen herkkuihin...


Mätäjoen alun rannat ovat todellista kulttuurimaisemaa, sillä niillä main on ollut asutusta ainakin viimeiset viisituhatta vuotta. Varhaiset asukkaat elivät hylkeenpyynnillä. Silloin merenpinta oli 30 metriä korkeammalla, joten Myyrmäen alue oli saaristoa. Reitin varrella oli nähtävissä vähän uudempaakin historiaa: vuonna 1886 rakennettu keltainen Kårbölen alakoulu, vuonna 1796 rakennettu Malminkartanon päärakennus, joka rakennettiin alunperin renkituvaksi sekä vuonna 1776 rakennettu Talin kartano.

Strömbergin koski

Kauneimmat maisemat reitin varrella olivat Pitäjänmäellä Strömbergintien eteläpuolella. Siellä sijaitsee koski ja kolmimetrinen putous. Strömbergintie on ollut osa Turun tietä, josta muistomerkkinä on vieläkin vanha kilometripylväs: matkaa Helsinkiin on 8 km ja Turkuun 163 km. Lähellä on ollut kestikievari ja kosken partaalla on ollut olutpanimo jo 1700-luvun alussa. Auringon paahteessa ja liikenteen äänissä en kovin helposti osannut kuvitella maisemaa muutama sata vuotta sitten. Nykyinen maisema, Strömbergin puisto, on viihtyisä ja kaunis ja pysähdyimmekin sinne syömään eväitä.

Viimein Talissa Mätäjoki laskee Isoon Huopalahteen. Kun olimme kävelleen viitisentoista kilometriä auringossa, oli olo aika lämmin. Päätimme kävellä vielä Munkkiniemen uimarannalle, jossa viilennyksen toivossa pulahdin mereen uimaan. Vesikin oli kovin lämmintä, mutta silti virkistävää. Kun viimein pääsin kotiin asti, totesin kävelleeni todennäköisesti noin 19 kilometriä sinä päivänä.

Ison Huopalahden suisto

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Lomareissulla Keski-Euroopassa osa 4: Burg Eltz ja Trier

Moselin yksi upeimpia nähtävyyksiä on Eltzin linna eli Burg Eltz. Linna on rakennettu suojaisaan laaksoon kukkulan päälle ja sitä ympäröi kolmelta suunnalta Eltzbach-joki.


Linna rakennettiin 1000- ja 1200-luvun välisenä aikana strategisesti tärkeään paikkaan: Eltzbach-joki oli kauppiaiden ja tuottajien tärkeä kulkuyhteys Mosel-joelle. Linnasta oli helppo valvoa joen liikennettä ja kerätä tulleja. Tästä syystä linna on poikkeuksellisen kaunis, sillä sitä ei rakennettu puolustuksen takia kestämään hyökkäyksiä. Linna on myös erittäin hyvin säilynyt, sillä sitä ei ole koskaan valloitettu ja se on pysynyt saman suvun omistuksessa koko historiansa ajan.
 
Linnan sisäpihalla

Pieni puutarha linnan portin sisäpuolella

Linnalla on ollut viisaita omistajia, jotka ovat hallinneet diplomatian keinot hyvin. Voin kuvitella, että ritarien salissa on käyty tiukkoja neuvotteluja vuosisatojen saatossa. Niistä muistuttamassa salin seinällä on edelleen kuva ruususta, joka symboloi luottamuksellisuutta ja lupausta siitä, että salissa puhutut asiat jäävät saliin.

Linnan sisällä ei saanut ottaa valokuvia, mutta linnan nettisivuilta löytyy kuvia, joista saa hyvän käsityksen sisätiloista. Ne sisälsivät paljon alkuperäisiä kalusteita ja esineitä. Kokemuksena kierros linnassa tuntui hyvin todelta. Jossain artikkelissa sanottiinkin osuvasti, että tuntuu kuin Eltzin perhe olisi lähtenyt käymään naapurilinnassa ja palaisi takaisin hetkenä minä hyvänsä.

Maisema linnasta

Linnassa ei saanut kiertää vapaasti vaan pelkästään opaskierroksen mukana. Itse olin iloinen opaskierroksesta, sillä opas kertoi mielenkiintoisia asioita ja puhui selkeästi. Maisemat linnasta olivat tosiaan aika hulppeat. Alhaalla laaksossa Eltzbach-joki kiemurteli lampaiden laiduntaessa vihreässä heinikossa.

Tulo linnaan onnistui parkkipaikalta joko kävellen parin kilometrin pituista maisemareittiä tai minibussin kyydissä. Me valitsimme kävelyreitin. Voi veljet mikä kävelyreitti se olikaan: tuntui kuin olisi astunut Robin Hood -elokuvaan! Saatoin helposti kuvitella metsätielle ratsastajia ja ritareita haarniskoissaan. Hirvitti ajatella, että joku on varmasti suistunut myös vieressä kulkevaan pudotukseen, joka paikoin oli hyvinkin jyrkkä.


Linna oli mieleenpainuva nähtävyys. Vähän erilainen mutta vielä vanhempi nähtävyys löytyi Trierin kaupungista, jossa on säilynyt roomalaistenaikaisia rakennuksia. Kävin kiipeämässä Porta Nigraan, joka rakennettiin aikanaan kaupungin portiksi.


Roomalaiset rakensivat vuosina 186-200 Trieriin neljä kaupunginporttia, joista tämä on ainoa meidän päiviimme asti säilynyt. Portit rakennettiin valkoisesta hiekkakivestä, joka keskiaikaan mennessä oli tummunut paikoitellen aivan mustaksi. Enää ei tiedetä millä nimellä roomalaiset aikoinaan portteja kutsuivat, mutta keskiajalla tätä porttia alettiin kutsua latinaksi Porta Nigraksi eli mustaksi portiksi.


Vuosien saatossa mahtava portti on toiminut muun muassa erään munkin asuinpaikkana ja kirkkona. Porttia on korjailtu ja muokattu niin paljon, että turistin on hankala hahmottaa mitkä osat portista ovat peräisin roomalaisilta. Nähtävyytenä Porta Nigra on poikkeuksellinen Italian ulkopuolella, mutta olisin kaivannut sisätiloihin selkeämpiä opasteita ja kylttejä merkittäviin paikkoihin. Kävijät saivat mukaansa kartat, joissa kerrottiin historiasta mutta mielestäni vähän vaikeaselkoisesti.


Meidän kanssa oli samaan aikaan tutustumassa Porta Nigraan koululuokka, jolle oli järjestetty performanssi. Roomalainen soturi oli kertomassa heille kaupungin portista ja ilmeisesti myös pitämässä jonkin sortin sotaharjoitusta, sillä siihen malliin käskyt ja yleisön vastaukset kaikuivat kivisistä rakenteista. Mekin pääsimme siis näkemään tätä vauhdikasta showta. Porta Nigran nettisivujen mukaan performanssiin pääsee kerran viikossa osallistumaan myös yksittäiset turistit. Ehdottomasti kannattaa mennä mukaan, jos tulee tilaisuus! Itselle tuli kyllä vähän sellainen olo, että myös Asterix ja Obelix pomppaavat kohta pylvään takaa, kun näin roomalaisen sotavarusteissaan.

Näkymä Porta Nigrasta keskustaan

Vietimme Trierissä muutaman tunnin ja se vaikutti mukavalta kaupungilta. Moselin idyllisten pikkukylien jälkeen se tietysti oli ihan toisenlainen mutta viihtyisä Keski-Eurooppalainen kaupunki kuitenkin. Keskustassa oli muutamia kävelykatuja kahviloineen ja katusoittajineen.


Trierissä on muitakin roomalaisten rakentamia Unescon maailmanperintökohteita. Muista historiallisista kohteista vierailin myös Trierin kathedraalissa. Se rakennettiin alunperin 300-luvulla, mutta vuosisatojen saatossa kirkkoa on muuteltu ja uudelleenrakennettu niin paljon, että mikään osa ei enää ole roomalaisten aikainen vaan kirkkoa voisi kuvata keskiaikaiseksi. Kirkon alla sen sijaan on kaivauksia, joissa paikan historiaa selvitetään (ne eivät ole auki yleisölle).


Kävellessäni katedraalia kohti vastaani tuli mustaan munkinkaapuun pukeutunut mies ja jostain syystä mieleeni tuli välittömästi Da Vinci -koodin elokuva. Vierailuni Trierissä sai siis jokseenkin epätodellisia sävyjä ensin Asterixin ja sitten Tom Hanksin muodossa.

Matkakertomuksen edelliset osat ovat luettavissa täällä: Frankfurt (1), Eltville (2) ja Moselin laakso (3).