sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Itsenäisyyspäivän ajatuksia

Onpas taas tullut huomaamatta taukoa kirjoituksissa. Lähes joka päivä käyn lueskelemassa muiden blogeja ja vilkaisen samalla omaani kommenttien toivossa, mutta itse kirjoitusfiilis on ollut kaikessa kiireessä hiukan kadoksissa. Nyt olen viime päivät ollut niin tylsistynyt, että mikä tahansa tekeminen kelpaa. :) Olin viime torstain vatsataudissa enkä nukkunut yöllä kunnolla. Päivä menikin sitten levottomissa merkeissä, edes TV:tä en malttanut katsoa. Nyt olo on huomattavasti parempi, mutta on hassua kun mitään ei huvita tehdä ja silti on hirvittävän tylsää. Tässä tylsyydessäni uusin hieman blogini ulkonäköä ja lisäsin muutaman uuden ominaisuuden. Toivottavasti pidätte!

Olin suunnitellut kirjoittavani itsenäisyyspäivänä aiheeseen sopivan kirjoituksen, mutta lahjojen paketoinniltani en sitten ehtinytkään. Marraskuun Kotiliedessä oli nimittäin koskettava artikkeli sodasta Tšetšeniassa. Vaikka sota on meillä ohi ja olemme kiitollisia itsenäisestä valtiostamme, kaikilla ei asiat ole yhtä hyvin. 

En normaalisti lue sotareportaaseja, mutta tässä artikkelissa otsikko "Vein kirjoja kotiini turvaan" kuitenkin kiinnitti kirjojen ystävän huomion. Artikkelissa kerrottiin, kuinka Groznyin kirjastonhoitaja Satsita Israilova kuljetti kotiinsa turvaan kuutisentuhatta kirjaa ennen Tšetšenian vuoden 1999 pahimpia pommituksia. 
Tiesin, että jossain vaiheessa on aikaottaa käteen aseen sijasta kirja. --- Istuimme kellarissa kaksi kuukautta, ja kuuntelimme pommituksia. Kotiimme osui, ja kaikki turvaan tuomani kirjat paloivat.
Helmikuussa 2000 Satsita uskaltautui käymään kolmen kilometrin päässä kirjastolla Groznyin keskustassa. Näky oli hirvittävä: yhtään kirjaa ei ollut jäljellä. Ei ikkunoita, ei ovea. Vain noen peittämiä raunioita. Satsita kirjoitti löytämälleen taulunkappaleelle liidulla "kaupunginkirjasto" ja laittoi sen nojaamaan seinää vasten.
Sillä hetkellä tajusin toimivani niin kuin toimin siitä yksinkertaisesta syystä, että en halunnut seota.
Siitä lähtien hän lähti joka aamu kirjattoman kirjaston raunioihin töihin. Hän siivosi ja rakensi pöydän, jonka ääressä hörppi nuotiolla keittämäänsä teetä ja päätti: kerran tässä on vielä ihan oikea kirjasto. Raunioista tuli kohtauspaikka ihmisille, joilla kaikilla oli suuri tarve puhua. Satsita keräsi kirjastoon kaupungilla lojuneita kirjoja ja kaupunkilaiset toivat mukanaan omiaan.
Keräsimme kirjastoon lapsia ja luimme heille ääneen. Piirsimme kirjastossa yhdessä lasten kanssa.
Nykyään kaupunginkirjasto on rakennettu uudelleen samalle paikalle, mutta kirjakokoelma on edelleen vaatimaton verrattuna sotaa edeltävään aikaan. Varsinkin tšetšeeninkielisiä tuhoutuneita kirjoja on vaikea korvata. Kirjasto omisti aikaisemmin myös harvinaisuuksia, jotka on nyt menetetty.

Satsita, 45v. on nykyään kirjastonjohtaja ja hänestä on kuva täällä. Samasta linkistä löytyy myös hänen englanninkielinen kirjoituksensa naisista ja lapsista sodassa.

3 kommenttia:

  1. Muistan sen yhden uuden vuoden päivän (vai oliko se jo 2.1.?) kun istuimme Turussa nojatuoleissasi ja katsoimme ties kuinka monennen leffan. Totesimme, että on paljon mukavampaa olla tylsää yhdessä :D

    Koskettava tuo Satistan tarina. Kohtuutonta, että vaikka sota yleensä kai käydään maitten päättäjien käskystä, sen raakuudet ja seuraukset kärsii viattomat kansalaiset, jotka pakotetaan sotaan.

    VastaaPoista
  2. Hei Petra,
    Oletko lukenut Geraldine Brooksin "Kirjan kansa" ? se liittyy juutalaisen Haggadan tarinaan, siihen miten se on selviytynyt läpi vuosisatojen ja viimeksi sodan jaloissa Sarajevossa. Itse kirja on fiktiota, mutta pohjautuu kuitenkin tosielämään kaukaisesti. Suosittelen, kirja on paikoin aika hurjaa luettavaa, mutta kirjojen ystävänä täysin ymmärrettävää.

    VastaaPoista
  3. Tylsyys on ehdottomasti paljon mukavempaa seurassa! :)
    Kiitos Johanna lukuvinkistä! Täytyykin etsiä se kirjastosta, kunhan saan joululahjakirjat luettua.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!