Olen viime päivinä kuunnellut paljon Samuli Putron koskettavaa kappaletta Olet puolisoni nyt. Se soi mielessäni myös tänään ja nostaa jälleen kyyneleet silmiini.
Tapetoitu seinä on ja puinen lattiaValokuvat koirasta ja lastenlapsistaYläkerta yskii, askel ottamatta jääFilmi pysähtyyKutsun tätä rakkaudeksi kahden ihmisenKutsun tätä elämäksi, vaikka ole enTäydellistä suoritusta tehnyt minäkäänKyyneleitä virtaa vasta alakerrassaOn hiljaisuus niin täydellisen hiljaistaEttä kuiskauskin on huutoEn vaihtais sekunttiakaanEn nuoruutta, en vimmaisia kasvukipujaEn jäätä joka murtui, en kirkonkellojaOlit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt
Kun väkivahva kevät puhkeaa
Ja aamu kantaa rautahaarniskaa
Kun vaja tehdään vuolukivestä
Mä olen siinä nuorena kuin nurmet on
Sä istut salin nurkkapöydässä
Musiikki on rytmitettyä
Minä kysyn saanko luvan, sinä nyökkäät
Sinä nyökkäät
- Samuli Putro -
Munkkiniemi |
Suru tulee terävänä kipuna. Iskee arvaamatta ja lyö vyön alle. Suren paitsi mummin poismenoa myös monia rikkinäisiä asioita. Tuntuu vaikealta ja epätoivoiselta nähdä, että saisin niitä ikinä korjattua. Yksin ihminen on niin pieni.
Mummi hoiti minua ja siskoani monta vuotta, kun olimme lapsia. Hän oli seuranani esikoulun ja koulun jälkeen, eikä minun tarvinnut olla yksin. Yksittäiset muistot ovat hajanaisia, mutta muistan, että mummilla oli aina aikaa minulle. Se ei muuttunut, vaikka kasvoin. Kesken ruuanlaiton hän pysähtyi kuuntelemaan mitä sanottavaa minulla, lapsella, oli. Mummi kantoi loppuun asti huolta muista ihmisistä.
Muistan, että kerran teimme välipalaksi murotaikinan ja söimme sen paistamatta. Lettuja teimme myös usein. Muistan kuinka pakkasimme lastenhuoneen tavaroita muuttoa varten. Muistan kuinka mummi erään kerran seurasi keittiönpöydän ääressä askartelujani ja sanoi, että minusta tulee varmasti isona jonkin sortin käsityöläinen. Muistan, kun mummin sisko oli kerran käymässä meillä, kun en vielä ollut koulussa. Siskokset olivat hyvin samannäköisiä, joten kun sisko tuli lähtiessään hyvästelemään, pelästyin minne mummi on lähdössä. Samana päivänä leikkasin haavan vasemman käden peukaloni ja etusormeni väliin kun yritin tasoittaa jonkin lelunuken hiuksia. Siinä on edelleen arpi.
Muistan mummin vanhan kissarouvan Sipin, ison laiskan karvapallon, joka lopettettiin, kun olin lapsi. Sipin "pesä" oli mummin vaatehuoneessa. Mummi puhui, että kissa hävitettiin ja luulin vuosia, että kissa vain hävisi vaatehuoneeseen.
Sain ystävältä osaa ottavan viestin, jossa hän lainasi Martti Lindqvistin sanoja:
"Me kuolemme, emmekä kuitenkaan kuole,
vaan elämme niiden ihmisten sydämissä,
jotka ovat meitä rakastaneet."
Munkkiniemen joutsenpariskunnan toinen osapuoli |
Arvokkainta, mitä toisillemme voimme antaa on aikamme. Sitä meillä jokaisella on päivässä saman verran ja sillä tavalla olemme kaikki yhtä rikkaita.
Voi Petra! Otan osaa. :( Sulla on tosi kauniita muistoja mummistasi. Kukaan ei voi ottaa sulta niitä pois koskaan. Mäkin todella uskon tohon, että meidän läheiset elää meissä kuolemansa jälkeen. Mun mamma on edelleen, koska mä muistelen häntä ja hänellä oli oma vaikutuksensa muhun.
VastaaPoistaT: Hannele
Kiitos Hannele. Ihana nähdä pitkästä aikaa sua pian Turussa!
VastaaPoistaOsanottoni ja paljon voimia sinulle!
VastaaPoistaTajusin nyt vasta, etten tainnut nähdessä esittää osanottoja ollenkaan, tai ainakaan niillä sanoin :/.
VastaaPoistaSiis osanottoni. Kirjoitit tosi ihanasti ja sulla on ihania muistoja mummista.
jaksamista
Kiitos Petra Pauliina ja Piikkipaatsama!
VastaaPoistaTätä tekstiäsi ei voinut olla lukematta niin, että kyyneleet eivät nousseet silmiin..
VastaaPoistaKauniisti kirjoitit.. ja kauniit muistot ei koskaan häviä. <3
HP