maanantai 12. maaliskuuta 2012

Keksejä ja katteja

Meillä on äitini kanssa perinne ostaa toisillemme joululahjaksi kirjat ja viime vuonna sain häneltä Katja Ketun Kätilön. Kirja sijoittuu Lapin sodan maisemiin ja aikaan ja kertoo erään kätilön rakastumisesta saksalaiseen sotilaaseen. Olin hyvin kiinnostunut kirjasta etukäteen, mutta aloitettuani lukemisen koin pienen pettymyksen. Kirjan maailma ja kielenkäyttö olivat luotaantyöntäviä, henkilöt vastenmielisiä ja juonikin tuntui sekavalta. En pysynyt kärryillä siitä kuka puhui kenestäkin, missä ja koska. Romaani ei etene kronologisesti vaan ajassa palataan taaksepäin ja hypätään eteenpäin minkä keretään. (Mielestäni tällaisiin kirjoihin pitäisi painaa kanteen huomautus, josta lukija ymmärtäisi alkaa alusta asti painamaan aikoja ja henkilöitä mieleensä. Tässäkin olisi suuresti auttanut, jos olisi tehnyt henkilöistä suhdekartan. Mutta kun ei lukija itse tajua ja osa lukijoista on kanssani yhtä jästipäitä eivätkä palaa kirjassa takaisinpäin, jos jokin asia menee ohi. Ja sitten harmitellaan, kun ei ymmärretä mistään mitään.)

Näistä syistä kirja ei sanottavasti temmannut mukaansa, mutta halusin sen kuitenkin lukea loppuun asti, sillä sen aihepiiri kiinnosti. En kuitenkaan odottanut kirjan loppuosalta sanottavammin mitään erityistä. Kolme kuukautta olenkin sitä lukenut... Mutta sadan sivun jälkeen tarina alkoi yhtäkkiä elää viime viikonloppuna ja nyt en malttaisi laskea kirjaa kädestäni. Tekstissä on ollut muutamia todella hyviä kohtia, kuten tämä seuraava:
Katselimme myöhään yöhön kuinka ulapalla pauhasivat salamat ja taivas oli tummanpuhuvaa massaa. Siihen Jumala oli varmuuden vuoksi piirtänyt ohuen hopeisen viivan veden ja ilman yhtymäkohtaa merkitsemään. Se enteilee aina huonoa, jollei Jumalakaan muista missä taivaan rajat sijaitsevat. Tiesin sen, mutten piitannut.
Katja Kettu: Kätilö
Vaikuttavissa kohdissa nousee kyyneleet silmiini. Jälleen en voi kuin ihmetellä nuoren ihmisen kirjoitustaitoa (tulee Riikka Pulkkinen mieleen tästä lahjakkuudesta), monipuolista sanastoa ja taitoa välittää tunteita teksteissä. Välillä tuntuu, että itse käytän tavallisen päivän aikana maksimissaan sataa eri sanaa. Siitä tulee vähintäänkin ihan neanderthal-ihminen-olo. Ugh! (Sain tänään hankittua viimein Helsingin kirjastokortin, joten pääsen onneksi taas sivistämään itseäni.) Ah, mitä onnea on hyvä kirja. Ja onnea on myös neljän tunnin päikkärit sunnuntaina. Ettäs tiedätte.

Kokeilin taannoin uutta suklaakeksireseptiä ja muistin taas miksi koko resepti kannaattaa lukea etukäteen läpi hyvissä ajoin eikä vasta tekohetkellä.


Chjoko Cookies

250 g voita
1 dl sokeria
2,5 dl fariinisokeria
2 munaa
1 sitruunan raastettu kuori
4,5 dl kaurahiutaleita
3,5 dl vehnäjauhoja
1 tl suolaa
1 tl soodaa
340 g suklaata rouhittuna

Vaahdota huoneenlämpöinen rasva ja sokerit. Lisää joukkoon munat ja sitruunan kuoriraaste. Vatkaa vielä hetki. Sekoita kaurahiutaleet, vehnäjauhot, suola ja sooda keskenään ja lisää taikinaan. Nostele joukkoon lopuksi suklaarouhe. Muotoile taikina leivinpaperin avulla tasaiseksi rullaksi ja pane pakastimeen. Leikkaa jäisestä rullasta parin sentin paksuisia kiekkoja. Paista 180 asteessa uunin keskitasolla 6-8 minuuttia.

Juu, tuo pakastusvaihe oli selkeästi kerrottu piilotettu tekstin sekaan niin hyvin, että multa pääsi rääkäisy, kun olin jo suunnilleen tekemässä taikinasta kekoja pellille. No, keksit oli pakko saada sinä iltana valmiiksi, joten ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin rikkoa ohjetta vastaan ja iskeä taikinamöykyt kylmästi vaan uuniin. Mutta hyviä niistä silti tuli, vaikka hiukan jännitti. Pakastaminen olisi kaiketi vaikuttanut eniten ulkonäköön: keksit olisivat ehkä säilyneet kiekkomaisina eivätkä olisi levinneet näin kotikutoisen näköisiksi. Itse olen kyllä sitä mieltä, että kaiken itsetehdyn pitäisi myös näyttää itsetehdyltä, joten suurta vahinkoa ei päässyt syntymään. Vein keksit töihin naistenpäivän kunniaksi.

Kävin viime viikonloppuna siskoni luona Kalliossa ja napsin samalla muutaman kuvan hänen kissaneidistään Behirasta. Kuvauskohde oli hyvin haasteellinen, sillä hän ei jaksanut oikein poseerata mulle: enemmän kuin yksi kuva oli heilahtaneita. Onneksi oli onnistuneitakin.

Kiva häntäteline kisulla, kun oksa kaartuu sopivasti...

Mä tuun nyt tästä!

Ihqut samettitassut!

Pakko peruuttaa, en mä mahdukaan tästä!

Täältä on hyvä vahtia.
Kissamaisen villiä viikkoa kaikille!

5 kommenttia:

  1. Ai sä sait kuvan tuosta yllätys-pöydälle-tulostakin! :D

    VastaaPoista
  2. Joo, ehtihän iskäkin napata kahvikupin pois alta. :)

    VastaaPoista
  3. Kuinkas monta keksiä tuosta sun taikinasta suunnilleen tuli? ...mietiskelen täällä pienoista leipomisoperaatiota :)

    VastaaPoista
  4. No kuule, mä tein kaikenlisäksi vielä "vaan" puolikkaan taikinan ja silti keksejä tuli peltirasia täyteen + muutama ylimääräinen. En sitten tiedä miten se pakastaminen ja kiekoiksi muotoilu vaikuttaa taikinan menekkiin. Mutta siis vaikka ohjeessa sanottiin, että taikinasta tulee n. 20 keksiä, niin mä sain 20 keksiä jo puolikkaasta taikinasta. :D

    VastaaPoista
  5. ok. Varaudun siis keksikasaan :). Toimii siis mitä luultavimmin siihen tarkoitukseen, mihin niitä suunnittelin :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!