torstai 23. kesäkuuta 2011

Kesäistä Helsinkiä ihastelemassa Vol. 1

Aloitin viime perjantaina kesälomani Helsinki-osuudella. Talven aikana oli kerääntynyt monta juttua, jotka halusin Helsingissä tehdä ”sitten kun on vapaata aikaa Helsingissä”. Se aika koitti viimein nyt kesälomalla. Lauantaina suuntasin ensimmäisenä Senaatintorille tutkimaan uusia ja vanhoja putiikkeja. Erityisesti halusin vierailla Kieseleffin vasta remontoidussa ja uudelleen avatussa talossa, mutta samoilta kulmilta löytyi paljon muutakin mielenkiintoista. Turistina turistien joukossa liikkumistani häiritsi ainoastaan se, että Aleksanterinkadun jalkakäytävät Senaatintorin kohdalla oli räjäytetty ilmaan ja ne oli korvattu omituisilla puisilla siltarakennelmilla. Toivottavasti remontti saadaan valmiiksi edes heinäkuuksi, jotta kesän turistit pääsevät nauttimaan kauniista Senatintorista.

Erityisesti Bockin talossa oli paljon nähtävää. Huoneistossa oli käsityöläisten hauskoja pikkukauppoja. Eteisessä oli myös muutama Saagadesignin upea iltapuku näytillä. Erityisesti pidin näistä kahdesta.




Seuraavaksi matka jatkui Espan halki Korkeavuorenkadulle. Sitä ennen pakenin kuitenkin kaatosadetta Kämp Gallerian suklaakahvilaan Valrhonaan. Koska kahvilan kaikki pöydät olivat varattuja, kysyin vanhemmanpuoleiselta herrashenkilöltä saisinko istua samaan pöytään hänen kanssaan ja hän antoi luvan. Olin ajatellut lukea mukanani ollutta Tiede-lehteä nauttien samalla kupillisen mustaa haudutettua teetä ja kolme herkullista käsintehtyä suklaakonvehtia. Jotenkin luontevasti aloimme kuitenkin jutella pöytäseuralaiseni kanssa, ensin muutamin haparoivin lausein, joiden tarkoitus oli saada selville onko toisella kaikki muumit laaksossa, ja sitten vilkkaammin tempautuen mukaan jutusteluun. Kävi ilmi, että seuralaiseni oli kahdeksankymppinen paljasjalkainen helsinkiläisherra, joka oli viettänyt lapsuutensa Töölössä. Vilkas keskustelumme johti nykymaailman menosta seitsemänkymmenen vuoden takaiseen Helsinkiin, sieltä kauniiseen Etelä-Baijeriin (Münchenin seutu) ja lopuksi talvi- ja jatkosotiin. Runsaan tunnin mittaiseksi venähtänyt keskustelumme oli uskomaton sattumus, josta olin kovasti tohkeissani vielä monen tunnin päästä. Sellainen keskustelu on paitsi inspiroivaa myös erittäin piristävää.

Herraseuralaiseni muistot lapsuudestaan olivat todella mielenkiintoista kuultavaa ja muutenkin hän oli oikein huomaavaista seuraa. Minä tietenkin teitittelin häntä ja tein samantyyppisen virheen kuin mistä Liisa-Maria Patjas kertoi blogikirjoituksensa Sinä ja te lopussa tässä taannoin. Kysymysmuodot menivät ihan oikein, mutta keskustelun vilskeessä yllyttäessäni häntä kertomaan miten jutussa lopulta kävi sanoin:” No kerro”. Ups! Tästä ja Liisa-Marian tapauksesta voi kaiketi päätellä sen, että teitittely sujuu nykyihmisiltäkin, mutta tilaisuudet sen harjoittelemiseen ovat nykyään sen verran harvassa, että spontaanit huudahdukset ovat haastavia ja jäävät helposti ilman teitittelymuotoaan. No, rapatessa roiskuu, eikä minunkaan virheelläni ollut käytännön merkitystä: keskustelumme jatkui ihan yhtä vilkkaana kuin siihenkin asti.
Lopulta oli kuitenkin pakko kiittää seuralaistani viihdyttävästä teehetkestä, toivottaa hänelle oikein hyvää jatkoa ja jatkaa tutkimusretkeäni. Sadekin oli sopivasti lakannut ja Korkeavuorenkatu odotti. Siellä vierailin monessa liikkeessä pitkästä aikaa sitten viime kesän.
Juuren Puoti
KahVilla

Juuren puodista ostin iltapalaksi vatruskoja ja sultsinan sekä pienen pullollisen Oiva-skumppaa. Eiringistä hankin hiutalesuolaa ja mustaa englantilaista teetä. Korkeavuorenkadun antikvariaatissa vietin pitkän tuokion valitessani syntymäpäivälahjakirjoja äidille. KahVillasta ostin Robert's Coffeen teesekoituksia.

Aikaisemmin päivällä olin ostanut L'Occitanesta huonetuoksua ja Bockin talosta ristiäiskortin pian syntyvälle kummipojalleni.

Kadun päähän ehdittyäni kello lähenteli jo kolmea ja moni kauppa oli pistämässä ovia kiinni. Aurinko paistoi lämpimästi ja nautin Eiran kauniista maisemista. Vaikka ostokseni painoivat paperikasseissaan, päätin kävellä keskustaan Fredrikinkatua ja Bulevardia pitkin. Tein ikkunaostoksia ja matkalla sovin päivällistreffit ystäväni K:n kanssa Senaatintorin uuteen Sunn-ravintolaan. Siellä saimme pöydän, jonka edustan ikkunasta oli suora näkymä Tuomiokirkolle. Söin herkullisen jokirapu-siikasalaatin. Paikka oli oikein viihtyisä ja talo oli remontoitu vanhaa kunnioittaen. Hiukan itseäni häiritsi se, että kaiku aiheutti tilassa yleistä hälinää. K myös kiinnitti huomioni paikan erikoiseen lattiavalintaan, muovimattoon. (Luin jälkeenpäin Hesarin Nyt-liitteen arvion samasta ravintolasta ja myös arvioitsija mainitsi ihmetelleensä muovimattoa.)


Seinällä oli Maria Mughalin kaunis maalaus.

Jälkiruuaksi K ehdotti, että menisimme viereiseen Cafe Engeliin. Ehdotus oli erinomainen, sillä en ollut moneen vuoteen käynyt tässä klassikkokahvilassa.

Nyt olin aivan puhkipoikkirättiväsynyt, joten K:sta erottuani suuntasin metrolla majapaikkaani. Kävin matkalla vielä lainaamassa filmivuokraamosta Napapiirin sankarit –elokuvan, jota voin lämmöllä suositella kaikille. Elokuvan trailerin voi käydä katsomassa täällä. Loistava suomalainen seikkailukomedia, joka alkaa digiboksista ja päätyy johonkin aivan muuhun.

Lisää tällaisia päiviä! :)

4 kommenttia:

  1. Ihanalta kuulostanut lauantaipäivä! Voin vain kuvitella minkälaiset fiilikset on ollut, kun on päätynyt keskustelemaan 80-v. stadilaisen kanssa! Wau!

    VastaaPoista
  2. Täytyy sanoa tuosta teitittelystä: olen joskus vahingossa teititellyt vanhempia ihmisiä ja takaisin on tullut tiukka vastaus, että "en ole mikään te". työpuheluita puhuessa tulee kyllä joskus teititeltyä ja silloin se sopiikin. välillä tuntuu, että suomessa ollaan turhankin tuttavallisia, esim. vaaleja ennen kun katsoi, kun suomen politiikan johtohahmot puhuttelivat toisiaan etunimillä..

    VastaaPoista
  3. Kivalta kuulosti kesäpäivä Helsingissä. Milloinkohan itsestä saisi irti saman :D

    Teitittelyasiaa jäin minäkin pohtimaan. Susannan tavoin olen saanut monta kertaa jopa loukkaantuneen vastauksen, kun olen erehtynyt teitittelemään, vaikka yritin olla kohtelias. (Ei, mutta... pitäisikö siitä tehdä oma postaus meidän blogiin (... ja siitä se ajatus sitten lähti)). Jotkut pitää sitä vanhuuden osoittamisena, eikä siksi pidä siitä ja suhtautuu siihen kuin loukkauksena. Toiset puolestaan pitävät sitä oikeutettuna ja ansaittuna itsestäänselvyytenä. Jollekin se taas on tapa puhutella vierasta ja "arvokkaampaa" (siis vanhempaa tai titteliltään arvokkaampaa).

    Pienet lapsukset tuskin haittaavat ketään, varsinkin kun olitte jo lähes tuttuja kun juttelitte niin pitkään :D Hän tuskin edes huomasi.

    VastaaPoista
  4. Rajanveto siitä, ketä teititellä on välillä vaikea. Tässä tapauksessa se oli helppoa, kun keskustelukumppani oli niin iäkäs ja minulle täysin vieras. Mutta esimerkiksi kuusikymppistä en välttämättä uskaltaisi teititellä, kun sieltä tosiaan saattaa tulla äkäinen vastaus. Ja samalla tavalla suhtaudun itsekin: jos joku teitittelee minua, koen sen vähän näsäviisaaksi tai että turhaan yritetään eriarvoistaa ihmisiä.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!