torstai 19. elokuuta 2010

Torstain turinoita

Nyt ihan ensiksi, kun luet tätä blogia, niin pistä toiselle välilehdelle soimaan hyvänmielen biisi: Carole King: Where you lead (I will follow) joka oli myös Gilmore Girls -TV-sarjan tunnari. Aivan ihana! Sekä biisi että sarja. :) Sarja tuli vuosia sitten ykköseltä ja katsoin sitä ensin videoilta pikkusiskoni sängyllä lapsuudenkodissani, sitten jäin totaalisesti koukkuun ja aloin itsekin seuraamaan uusia jaksoja. Sarja kertoi äidistä, tyttärestä ja heidän elämästään amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Sarjan äitiä Lorelaita näytellyt Lauren Graham tuli tunnetuksi ihailtavan nopeasta puheestaan ja käsikirjoitus oli täynnä nokkelia repliikkejä. Jos, ystäväni, haluatte tutustua sarjaan, voin lainata sarjan tuotantokausia. Niitä on seitsemän ja omistan ne KAIKKI! :D

Saan edelleen kolmen vuoden jälkeen kerran pari viikossa selittää kysyjille miten oikein jaksan työmatkaani. Sitä on vaikea selittää ja toistuvista kyselyistä päätellen en ole sitä pystynytkään tyhjentävästi selittämään. :) Mutta tiedättekö sen tunteen, kun palaa työpäivän, illanvieton tai matkan jälkeen kotiin, kääntyy kotikadulle ja näkee tutun maiseman? Minulle voimaannuttava maisema on tämä juhannuspäivänä kuvaamani kotikadun maisema. Usein, kun kurvaan pyörällä aseman suunnasta ja näen tämän, tekee mieli huokaista: " Kotona!"


Sain tänään junassa luettua loppuun seuraavan lukipiiri-kirjamme Joel Haahtelan Perhoskerääjän, joka oli vaihteeksi harvinaisen virkistävää ja jollain tapaa erilaista luettavaa. Kirjassa nuori mies saa perinnön mieheltä, josta hän ei ole koskaan kuullutkaan. Hän lähtee tutkimaan perintöään ja löytää villiintyneen puutarhan ja talon, jossa on valtava perhoskokoelma. Arvoitus askarruttaa nuorta miestä ja sen selvittäminen vie hänet Keski-Eurooppaan ja pitkälle menneisyyteen.

En ole aikaisemmin lukenut Haahtelan kirjoja, joten yllätyin kuinka kaunista suomea hän kirjoittaa.
Anna piti tauon kertomuksessaan. Hän näytti äkisti liikuttuneen, hänen silmistään valui kyyneleitä, ja nyt sade oli alkanut uudestaan, se jatkui ulkona taukoamattomana virtana. Anna kilisteli lusikalla teekuppiaan. Ikkuna oli raollaan, ja sisään tuli viileää ilmaa, sateentuoksua ja pisaroita. Pöydän yläpuolella oleva lamppu heilui hiljaa. Se keinui äänettömästi edestakaisin, tuoli natisi Annan alla, ja hän tarttui käteeni, puristi sitä lujaa, niin kuin ei haluaisi koskaan päästä irti, niin kuin olisin ollut viimeinen ihminen maailmassa.
Voin melkein kuvitella mielessäni tuon edellä kuvatun tilanteen, teekupin, keittiönpöydän ja avonaisen ikkunan. Paikoitellen kerronta oli niin hienovaraista, että piti oikein palata takaisin ja kerrata, mitä tuossa kohdin oikeasti tapahtuu. :) Tarinakin oli mielenkiintoinen ja juoni piti hyvin otteessaan.

Muutama viikko sitten innostuin pitkästä aikaa askartelemaan kortteja ja vaikkei lopputulos vastannutkaan visiotani (jälleen kerran), luulen, että sain aikaan ehkä jotain vielä parempaa. Ja mikä parasta, sain viimein käytettyä muutamia kuviopapereita, joita niin innokkaasti hamstraan! (On niitä kyllä edelleen aikas paljon...)


Nuo kauniit vanhanajan kuvat löysin sattumalta kesällä Suomikierroksella Varkautelaisesta sisustusliikkeestä Kauppa 21:stä, jolla on muuten myös oma verkkokauppa http://www.kauppa21.com/. Se oli ikävä kyllä rahat-pois-petralta-kauppa, mutta sain onneksi hillittyä itseni. Reissussa mukana ollut kaverini kyllä sanoi yhdessä vaiheessa menevänsä ulos odottamaan, mistä voi päätellä, että pieni tovi siellä kului aikaa.

Loppuun vielä yksi kuva korupöydästäni, joka on mielestäni niin kovasti kaunis. Itse pöytä ja piianpeili ovat äitini nuoruudesta. Tuo kerrosvati oli kesäinen löytö Indiskasta ja sopii mielestäni tuohon hyvin. Rannekorut siinä ovat suorastaan herkullisia!


Nautinnollisia pimeneviä iltoja lukijoilleni!

8 kommenttia:

  1. Mäkin jäin jossain vaiheessa Gilmoren tyttöjen koukkuun. :-) Ja Joel Haahtelan Perhoskerääjä on ihana! :-)

    VastaaPoista
  2. Mäkin aina ihailen tota sun pöytää. :) Ja noita ihania pieniä kenkiä!

    Onnea uudelle blogille! :)

    Hannele

    VastaaPoista
  3. täytyyhän tätä lukea, kun kerta minutkin on jo mainittu ;)

    VastaaPoista
  4. Kerrassaan fiiniä ja ihan sun näköinen blogi...odotan innolla seuraavia lukukertoja

    VastaaPoista
  5. Hei vaan, mukana tietysti :) Mä en tiennyt, että ajelet Turussa pyörällä asemalle.. jotenkin ajattelin, että kävelet. Kaunis pöytä koruineen :)

    VastaaPoista
  6. mä tavallaa olen ymmärtänyt sun selityksen miksi jaksat kulkea työmatkaa, tavallaan en. Ehkä siksi, että mieluummin itse olisin mahdollisimman lähellä kotia töissä. Toisaalta vielä koskaan en ole ollut töissä "sydämellä". Työt on musta vaan se ns. pakollinen paha, joka tosin voi tapahtua ihan mukavassa ympäristössä ja seurassa, jos hyvin käy :) Ehkä sitten kun olen löytänyt sen unelmien työn, olisin valmis sen edestä reissaamaankin pitemmällekin...

    Täytyy pistää blogi korvaan taakse ;)

    VastaaPoista
  7. Henna: Pyörällä pääsee niin nopeasti, tarkalleen ottaen neljässä minuutissa. :) Matka on lyhyt, mutta olen aamuisin niin kärsimätön ja väsynyt, että mieluummin poljen kuin kävelen. Ja voi sitä tuskaa, jos pyörää ei voi käyttää! Viilettäessäni pitkää suoraa sanon itselleni: "Jaksa vielä hetki, kohta pääset nukkumaan..."

    Jenni: Tuo on varmasti ihan totta, mitä kirjoitit. En olekaan aikaisemmin ajatellut sitä noin. En tiedä olenko itsekään unelmieni työssä - tärkeintä mielestäni on, että töihin on mukava mennä. Se on myös niin suuri osa elämääni, että päinvastainen tilanne seuraisi ajatuksissani vapaa-ajallakin. Ne onnistumisen ja kehittymisen tunteet, joita saan työstäni ovat minulle työn suurinta antia.

    VastaaPoista
  8. Moikka! Ma voisin mieluusti ottaa sahkopostiini ilmoituksen blogin paivityksista! Sita on niin mukava lukea, ja usein laitan mainitsemasi taustamusiikin soimaan - ja fyi, menossa on talla hetkella Gilmoren tyttojen neloskausi, kolme kautta olen jo katsonut, kiitos vinkistasi :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!